Raittiuden ystävien äänenkannattaja
Kylväjä julkaisi vuonna 1905 valokuvan salaviinanpolttajista. Tilanne näyttää lavastetulta, ja se voisi aivan hyvin olla ensimmäisestä suomalaisesta näytelmäelokuvasta
Salaviinanpolttajat (1907). Viinankeitto oli aikalaisten mielessä, ei ainoastaan siksi, että viinan viettelys houkutteli pois kaidalta polulta vaan siksi, että arvokasta leipäviljaa tuhlattiin jatkuvasti viinankeitossa.
Kylväjä-lehden kuvan vieressä julkaistiin Olli Wuorisen runo, joka alkaa sanoilla: ”Kun Luoja viljavuoden suo, niin viinapolttimoihin nuo, Jumalan lahjat tuokaa! Ne täällä pannuun heitetään, teill’ ilolientä keitetään, – ja juokaa, miehet, juokaa!”
Salaviinanpolttajat on uudelleen ajankohtainen, 110 vuoden jälkeen, sillä ensi sunnuntaina 23. huhtikuuta 2017 esitetään Loud Silents -festivaalilla Juho Kuosmasen uusi tulkinta aiheesta. Samalla olen itse, pitkän tauon jälkeen, palannut pohtimaan ensimmäisen suomalaisen fiktioelokuvan arvoitusta. Kirjoitin ensimmäisen kerran aiheesta kirjaan
Elokuva ja historia (1993) ja jatkoin seikkaperäisemmin teoksessa
Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002). Viimeisen kuukauden aikana Veli-Pekka Lehtonen julkaisi Helsingin Sanomissa kaksikin aiheeseen liittyvää tekstiä, ensin
18.3.2017 ja uudelleen
17.4.2017. On ihmeellistä, miten pitkän tauon jälkeen asiat näyttäytyvät uudessa valossa. Kun kirjoitin
Kadonnutta perintöä, luin Teuvo Puron haastattelun vuodelta 1942 ja tiedon, että kuvauksia varten lainattiin kuparinen viinapannu museosta. Vasta nyt juolahti mieleeni, että tuo sama pannu on tietenkin vieläkin museon kokoelmissa... Miksi se ei pälkähtänyt päähäni aiemmin? Joku voi tietysti kysyä, miksi pitäisikään... Joka tapauksessa ajattelin nyt kirjoittaa tänne blogiin talteen muutaman lisäajatuksen. Mukana on myös tietoa, jonka sain
Kadonneen perinnön jälkeen, mutta jota en ole minnekään muualle kirjannut.
Salaviinanpolttajat sai alkunsa hyvin poikkeuksellisesti, sillä se syntyi kilpailun tuloksena. Helsinkiläinen Atelier Apollo julisti tammikuussa 1907 kilpailuun, johon toivottiin sellaisia elokuva-aiheita, jotka voitisiin kevättalvella kuvata ulkona luonnossa. Kilpailuun nimettiin erillinen viisihenkinen palkintolautakunta 27. tammikuuta, ja voittajat julkistettiin jo 10. helmikuuta. Aikataulu osoittaa, ettei Apollo odottanut kovin pitkiä ”käsikirjoituksia” vaan nimenomaan aiheita. Ohjeissa todettiin edelleen, että jos hakija esittää useamman ehdotuksen, ne voi kirjoittaa samalle arkille. Muutaman viikon kuluessa Apollo sai 652 ehdotusta, eräältä innokkaalta 105 aihetta, joiden on täytynyt olla vain muutaman rivin mittaisia. Valitettavasti tätä materiaalia ei ole säilynyt. Sehän olisi huikea näköala siihen, miten yleisö ymmärsi elävien kuvien mahdollisuudet vuonna 1907. Tiedämme vain palkitut aihepiirit, jotka ilmoitettiin sanomalehdessä samalla, kun tulokset kerrottiin.
Kilpailun voitti nimimerkki ”J. V–s:”n ehdotus ”Salapolttimo”. Tutkin jo 1990-luvulla käytettävissä olevin keinoin, mitä vaihtoehtoja nimimerkki voisi antaa. Salanimiluettelo ei Suomessa tunne tuolla nimellä kirjoittaneita henkilöitä. 1800-luvulla salanimiä käytettiin paljon, ja usein lukijat tiesivät, keistä oli kyse. Mutta todennäköistä on, että
Salaviinanpolttajien kirjoittaja ei halunnut tulla tunnetuksi ja valitsi salanimen, joka ei suoraan johtaisi kirjoittajaan. Kilpailussa jaettiin yksi ensimmäinen palkinto, yksi toinen palkinto ja viisi kolmatta palkintoa. Näistä palkinnonsaajista vain voittaja ei antanut oikeaa nimeään julkisuuteen. Tämän lisäksi jaettiin 10 kpl neljänsiä palkintoja, ja siellä oli mukana kaksi muutakin nimimerkkiä, ”Samurai” ja ”Peregrinus”, joiden oikeaa identiteettiä ei paljastettu. Palkintoluettelossa, joka julkaistiin siis 10.2.1907, mainittiin joka tapauksessa nimeltä useita suomalaisia, osa tunnettuja, osa tuntemattomampia: J. Alfred Tanner, Karl Pihlgren, Paula Engström, Aarne Tirva, Gustaf Ljunggren, ’Hephata’ Nordstedt, Aleko Lilius, Arvo Penttilä... Hyvin mielenkiintoinen oli Nordtsedtin ajatus elokuvasta, jossa kuurot esittävät viittomakielellä Maamme-laulun!
Kadonneessa perinnössä en varmaankaan muistanut mainita, että ohjeissa pyydettiin jättämään ehdotus nimimerkin takaa, niin että raati ei pystyisi arvaamaan oikeaa henkilöllisyyttä. Ehdottajan piti sulkea oikea nimensä toiseen kirjekuoreen, josta se voitaisiin katsoa tulosten selviämisen jälkeen. Mutta nähtävästi ”J. V–s” oli todennut, ettei häntä saa paljastaa. Jo tästä asetelmasta seuraa, että ”J. V–s” ei kenties olekaan lyhennös kirjoittajan nimestä. Se näyttää sanomalehden salanimeltä, mutta sanomalehdissä nimimerkit olivat usein julkisia salaisuuksia. Heidät tunnettiin.
Mielenkiintoista on, että ainakin kaksi henkilöä on sanonut voittaneensa kilpailun. Kari Uusitalo sai kirjailija Yrjö Soinilta aikanaan muistitiedon, että Soini olisi mennyt elokuvateatteriin ja todennut, että tämähän oli hänen kirjoittamansa. Vuonna 1907 kirjailija Yrjö Soini eli Agapetus oli 10-vuotias. Pidän täysin uskottavana, että Soini osallistui kilpailuun, sillä lapset olivat varhaisen elokuvan merkittävä yleisö. Muistitiedossa on kuitenkin kaksi epäilyttävää piirrettä: Soini ei missään muussa yhteydessä ole esittänyt tätä ajatusta, vaikka
Salaviinanpolttajia oli usein muisteltu. Ohjaaja Teuvo Puro, joka myös näytteli elokuvassa, totesi haastattelussa vuonna 1942, ettei hän muista, kuka käsikirjoittaja oli. Toinen seikka, joka synnyttää epäilyksiä, on se, että jos Soini olisi voittanut kilpailun, hän olisi saanut siitä tietää etukäteen. Hänhän olisi saanut merkittävän rahapalkinnon.
Kadonneen perinnön kirjoittamisen jälkeen, vuonna 2003, minulle soitti porilainen Pauli Söderholm, joka kertoi, että hänen isoäitinsä Hulda Ehrstén (1875–1951) oli kertonut käsikirjoittaneensa
Salaviinanpolttajat. Uudessakaupungissa syntynyt ja Siuntiossa varttunut Hulda asui tyttärensä luona Tikkurilassa vuosina 1939–1942 sen jälkeen, kun hänen miehensä oli menehtynyt talvisodassa. Näiden vuosien aikana Hulda kertoi lapsenlapsilleen elokuvapuuhistaan. Tosin Hulda totesi myös, että hän ei koskaan nähnyt lopullista teosta. Kiinnostavaksi Huldan tarinan tekee se, että hän kertoi käyttäneensä ninimerkkiä ”länsman”.
Salaviinanpolttajien kohdalla on elänyt sitkeästi käsitys, että käsikirjoittaja oli nimismies ja siksi halusi kätkeytyä salanimen taakse.
Hulda Ehrstén muisteli voittaneensa kilpailun. Vuoden 1907 sanomalehti-ilmoitukset osoittavat, että Hulda todella palkittiin, mutta hän sai jaetun neljännen palkinnon. Harmillistä kyllä, neljänsien sijojen elokuva-aiheita ei ilmoituksessa nimetty, eikä myöskään nimimerkkiä kerrottu. Kun tein
Kadonnutta perintöä, näytti selvältä, että tarina voittajan nimismieheydestä ilmaantui aikalaislähteisiin ensimmäisen kerran vasta 1940-luvulla. Varhaisemmista lähteistä en tätä käsitystä löytänyt. Jos Hulda on jo vuosina 1939–1942 kertonut käyttäneensä nimimerkkiä ”länsman”, tuntuu uskottavalta, että hän on tosiaan tätä nimimerkkiä käyttänyt. On mahdollista, että ”nimismieheys” olisi muistitiedossa siirtynyt kuvaamaan voittajaa. Uskottavalta tuntuu myös se, että 652 elokuvaehdotuksen joukossa on täytynyt ollut useita viinankeittoa käsitelleitä aiheita. Olihan salaviinanpoltto ajankohtainen teema maassa, jonka senaatti halusi saada aikaan kieltolain! Se oli myös aihepiirinä sellainen, joka sopi kuvattavaksi kevättalven hangilla. Ehkä myös Soini oli osallistunut kilpaan viinankeittoaiheella.
Kaikki tämä jättää silti yhä avoimeksi sen, kenen kynästä voittajaehdotus tuli. Toki voi perustellusti kysyä, onko se kovin tärkeääkään, kun kyse on yksittäisestä tapahtumasta. Historia on täynnä arvoituksia. Kun tein
Kadonnut perintö -kirjaa 2000-luvun alussa, ei vielä ollut käytettävissä digitoituja sanomalehtiaineistoja. Nyt kun lähdin katsomaan digitoituja materiaaleja, silmiini osui
Västra Finland -lehdessä vuonna 1902 julkaistu kirjoitus ”Till kamp mot fågelmorden”, jonka oli kirjoittanut nimimerkki ”J. V–s”. En äkkiseltään löytänyt muita saman nimimerkin tekstejä ajalta ennen vuotta 1907. Katsoin heti, keitä lehden toimituksessa silloin työskenteli.
Västra Finland -lehden päätoimittaja oli John Hedberg, joka oli kopioinut tekstin ruotsalaisesta
Nya Dagligt Allehanda -lehdestä niin kuin nopealla ruotsalaisten lehtien läpikäynnillä selvisi. Teksti oli eläinsuojeluliikkeen kannanotto sulkien käyttämistä, ja lintujen tarpeetonta tappamista, vastaan. Kun tutkin asiaa pidemmälle, selvisi, että kyse oli ruotsalaisen eläinsuojeluaktiivin Josephine Vareniuksen kirjoituksesta. Vareniuksen kirjoja oli jo julkaistu Suomessa, ja hänet tunnettiin hyvin eläinsuojelupiireissä. Aihe oli lähellä John Hedbergiä, joka oli itse ahkerasti esitelmöinyt 1890-luvulla Föreningen för de folkeliga föredragen i Åbo -yhdistyksessä (mm. otsikolla ”Om våra småfåglar och fågelsången”).
John Hedberg oli taustaltaan metsänhoitaja. Ylioppilaaksi valmistumisen (1857) jälkeen hän opiskeli metsäalaa ja toimi metsänhoitajana Tuusulassa 1864–1879 ja samalla myös sahanhoitajana 1875–1880. Alkoholin tislaamiseen hän perehtyi sittemmin Kellokosken polttimo Oy:n johtajana.
Salaviinanpolttajien kannalta mielenkiintoista on juuri tämä tausta, sekä metsien hoitajana että polttimon johtajana. Luonto oli hänelle tärkeää, mistä kertovat useat kirjat, muun muassa vuonna 1907 julkaistu
Från stigar och hult: friluftsbilder. Societas pro Fauna et Flora Fennican jäsen hän oli jo vuodesta 1878. Vuonna 1891 Hedberg teki täydellisen elämänmuutoksen, ja hän siirtyi lehtialalle. Hän toimi
Åbo Tidningin toimitussihteerinä ja
Åbo Underrättelserin toimittaja sekä
Västra Finland -lehden päätoimittajana. Vuonna 1906 hän päätti heittäytyä vapaaksi toimittajaksi ja siirtyi Helsinkiin, josta käsin hän kirjoitti uutisia ja artikkeleita
Åbo Underrättelseriin ja muihinkin lehtiin. Elämänmuutokseen vaikutti halu koetella kirjallisia taitoja, niin kaunokirjallisuuden kuin tietokirjallisuuden alalla. Muutos oli rohkea, sillä Hedberg täytti keväällä 1907 67 vuotta. Journalismista Hedberg siirtyi vielä politiikkaan, sillä hän oli RKP:n kansanedustaja vuodesta 1908 lähtien.
John Hedberg oli merkittävä suomenruotsalainen toimittaja, jolla oli taustaa sekä metsänhoitajana että valtion polttimon johtajana. Hän sopisi erittäin hyvin
Salaviinanpolttajien kirjottajaksi: hänen käsiensä kautta kulki ninimerkki ”J. V–s”, hän valitsi journalismin maailmaan viittaavan nimimerkin, hän oli entinen metsänhoitaja ja viinapolttimon johtaja, ja hän oli juuri tammikuussa 1907 tullut Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi, varmaankin tarkkailemaan maalisvaalien etenemistä. Mutta miten selittää nimimerkki ”J. V–s”?
Hedberg oli Josephine Vareniuksen puolestapuhujia Suomessa. Sattumalta Varenius menehtyi juuri vuonna 1906, ja hänen poismenoaan muistettiin sekä
Finland djurskydd- että
Eläinsuojelus-lehdessä. Hedberg oli tästä menetyksestä tietoinen. Kun tammikuussa 1907 julkistettiin Maailman ympäri -teatterin käsikirjoituskilpailu ja luvassa oli rahapalkintoja, tuntuu hyvinkin mahdolliselta, että juuri Helsinkiin vapaaksi toimittajaksi muuttanut Hedberg halusi osallistua kisaan. Olisiko hän silloin päättänyt käyttää samaa nimimerkkiä, jota Josephine Varenius oli käyttänyt viisi vuotta aiemmin
Västra Finland -lehdessä, kirjoituksessa, jonka Hedberg oli itse valinnut julkaistavaksi. Taustansa takia Hedberg ei varmaankaan halunnut tulla tunnistetuksi. Maailman ympäri -teatterin kilpailun tuloksia julkistettaessa kerrottiin useimpien palkittujen nimimerkit ja oikeat nimet. Paula Engström oli käyttänyt kilpailussa nimimerkkiä ”Sigurd Ring”, Karl Pihlgren nimimerkkiä ”Vidi”, Aarne Tirva nimimerkkiä ”Kynänterä”. Kenenkään kilpailussa palkitun nimimerkki ei ollut lyhennös omasta nimestä. Minusta alkaa näyttää siltä, että John Hedberg otti nimimerkikseen arvostamansa luonnonsuojelijan lyhenteen ”J. V-s”. Miksi voittaja olisi antanut vihjettä omasta nimestään, kun nimenomaisena tarkoituksena oli se kätkeä.
Kävin muutama viikko sitten katsomassa Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa John Hedbergin jäämistöä, mutta sieltäkään ei ratkaisevaa todistetta löydy. Epätodennäköistä se olisikin, sillä elokuvaehdotus oli luultavasti vain yhdelle paperiarkille kirjoitettu idea. Kilpailun tuloksia julkistettaessa kehuttiin, miten seikkaperäisesti selitetty voittajaehdotus oli. Se oli elävästi kuvailtu ja epäilemättä taitavan kirjoittajan kynästä, sillä se päihitti toiseksi tulleen J. Alfred Tannerin ehdotuksen
Esteluistelukilpailu. Olisiko sen kirjoittaja voinut olla John Hedberg? Tämän lähemmäs arvoituksen ratkaisua en tällä kertaa pääse.
