Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934)

Muistelen, että Turun elokuvakerhon tutkimusryhmässä pohdittiin 1980-luvun alussa sitä, onko screwball-komedian kantaelokuva Howard Hawksin Twentieth Century (1934) vai Frank Capran Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934). Nyt kysymys tuntuu turhan dikotomiselta, sillä molemmat elokuvat olivat rakentamassa puheliasta, sukupuolten välisestä taistelusta ammentavaa Hollywood-komediaa. Molemmat elokuvat valmistuivat tilanteessa, jossa Production Code tuli säätelemään seksuaalisuuden kuvausta – ja tietysti muitakin delikaatteja teemoja. Katsoin pitkästä aikaa Capran elokuvan, ja oli erityinen nautinto nähdä teräväpiirtokopio, jossa Joseph Walkerin kuvaus hivelee silmää: ajatelkaapa kohtausta, jossa Claudette Colbert ja Clark Gable yöpyvät motellissa, ”Jerikon muurin” vastakkaisilla puolilla, ja valo tunkeutuu takana olevasta ikkunasta huoneeseen.

Tapahtuipa eräänä yönä perustuu Samuel Hopkins Adamsin novelliin Night Bus, ja yöbussilla onkin juonen kuljetuksessa tärkeä asema. Elokuvassa liikutaan monella muullakin välineellä, alussa huvipurrella, lopussa peukalokyydillä. Robert Riskinin käsikirjoitus alkaa napakasti isän, miljonääri Alexander Andrewsin (Walter Connolly), ja tämän tyttären Ellenin (Claudette Colbert) kamppailulla. Sanan säilä heiluu, lautaset lentelevät, ja lopulta uppiniskainen tytär syöksyy laivan partaalta laineisiin ja lähtee karkumatkalle. Ellen on menossa naimisiin sankaripilotti King Westleyn (Jameson Thomas) kanssa, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun hän nousee samaan linja-autoon vastikään erotetun toimittajan Peter Warnen (Clark Gable) kanssa.

Vuonna 1934 kieltolaki oli juuri päättynyt, ja tämä todella näkyy, sillä linja-autossa pullo kiertää. Hienossa kohtauksessa Capra kuvaa matkustajien yhteenkuuluvuutta melkein samaan tapaan kuin myöhemmin suomalaiset rillumarei-elokuvat junamatkailua. Toisaalta tässä on selvästi nähtävissä Capran myöhemmille populistisille komedioille tyypillinen luottamus yhteisön harmoniaan, joka saa utooppiset mittasuhteet. Tosin tässä elokuvassa eri yhteiskuntaluokkien liitos on vain hetkellinen haave. Aikakauden tunnelmia kuvastaa myös lopun liftausjakso, sillä juuri 1930-luvun alun talouslaman aikana peukalokyyti yleistyi Yhdysvalloissa, jossa autoistuminen oli ollut voimakasta 1910- ja 1920-luvuilla. Tapahtuipa eräänä yönä on vastakohtien elokuva. Väärinkäsitys saa Ellenin palaamaan King Westleyn morsiameksi, häät ovat ovella ja sulhanen laskeutuu taivaalta vaikuttavalla autogyrollaan, mutta jälleen kerran morsian pakenee – tällä kertaa isänsä avustamana. Tapahtuipa eräänä yönä ottaa lopussa rohkean loikan, kun miljonääri-isä ymmärtää rakkauden voiman: yhteiskunnalliset rajat on mahdollista ylittää. Claudette Colbert ja Clark Gable ovat komedian päärooleissa erinomaisia. Colbert oli vuonna 1934 esittänyt myös Kleopatraa Cecil. B. DeMillen ohjauksessa ja teki sittemmin erinomaisia komediarooleja, ajatellaanpa vaikka Ernst Lubitschin elokuvaa Siniparran kahdeksas vaimo (Bluebeard's Eight Wife, 1938) tai Mitchell Leisenin täysosumaa Keskiyö (Midnight, 1939). Clark Gablelle komedia ei ehkä ollut yhtä luontaista, mutta tätä elokuvaa katsoessa olen vakuuttunut, että hänen näyttelemisensä on antanut ideoita Cary Grantin 30-luvun lopun ja 40-luvun komedioille.

Vihreä leski (1968)

Jaakko Pakkasvirta esiintyi ohjaajana jo vuonna 1964 elokuvassa X-Paroni yhdessä Risto Jarvan ja Spede Pasasen kanssa, mutta ensimmäinen soolo-ohjaus Vihreä leski valmistui vasta neljä vuotta myöhemmin. Tätä ennen hän oli osallistunut Jarvan Onnenpelin (1965) ja Työmiehen päiväkirjan (1967) käsikirjoitustiimiin. Olemme nyt sodanjälkeistä kotimaista elokuvaa penkovassa Elokuvahistorian tutkimusryhmässä päässeet aikaväliin 1964–1970, ja otimme avauselokuvaksi Vihreän lesken, jossa on ajankuvaa riittämiin. Televisio on tullut koteihin: lapset katsovat Virginialaista ja naureskelevat paukuttelun lomassa, mikä ei voi olla viittaamatta aikalaiskeskusteluun yhdysvaltalaisten tv-sarjojen kielteisistä vaikutuksista. Viittauksia saa myös kuumatkailu, vaikka Neil Armstrongin legendaariset askeleet olivat vielä edessäpäin. Avaruus on erityisesti läsnä Vihreän lesken alussa ja lopussa, kun Kirka esittää Henrik Otto Donnerin säveltämän ja Pakkasvirran sanoittaman Avaruuslauluun: ”Me jätämme maan ja taivaan, lähdemme pois, ylöspäin, astumme avaruuslaivaan käsi kädessä sylikkäin...”

Aloituksen jälkeen Vihreä leski ei hylkää maata vaan on pikemminkin hyvin tiiviisti ja juurevasti maan pinnalla. Nopeasti Pakkavirta esittelee tapiolalaisen lähiörouvan Helinä Lehmuston (Eija Pokkinen), jota nuori sosiologi Sam Tietäväinen (Matti Siitonen) on haastatellut useampaan otteeseen. Nyt käytössä ovat radiopuhelimet, joiden avulla sosiologi pääsee olennaiseen, sillä kasvotusten ihmiset eivät kerro yhtä avoimesti tunteistaan. Moderni teknologia assosioituu avaruusmatkailuun, johon viitataan tavan takaa. Ihmiset ovat kuin toisilleen kaukaisia taivaankappaleita, joihin saa yhteyden vain radioteitse. Nykyisen kännykkäelämän keskellä kauppakassista sojottava radiopuhelimen antenni tuntuu yllättävän ajankohtaiselta, samoin puhelinta näpräävä lapsi, jonka äiti komentaa tuota pikaa unten maille.

Vihreä leski oli ajankohtainen puheenvuoro lähiöitymisen ongelmista. Elokuva korostaa voimakkaasti ydinperhettä, tai pikemminkin sen epätäydellisyyttä, sillä Vhreässä leskessä äiti ja lapset saavat viettää iltaa keskenään, alakuloisina, kun kemikaliobisneksiä tekevä isä-Pentti (Risto Aaltonen) kurvailee autollaan ympäri Suomea. Helinä näyttää olevan täysin irrallaan juuristaan. Kampaamokohtauksessa viitataankin Helinän vahvoihin maalaishiuksiin: Helinä on yksi suuren muuton subjekteista, joka on erkaantunut sukunsa siteistä ja jäänyt yksin. Tapiolalaisessa uimahallissa jumppaavien lähiörouvien vastavoimana on dekadentin kampaamon viettelevä ilmapiiri, joka tempaa Helinän mukaansa. Aikalaiskritiikot näkivät Helinän maailman romahtamisessa Roman Polanskin Inhon (Repulsion, 1965) vaikutusta. Itse ajattelin enemmänkin Vera Chytilovan elokuvaa Jostakin muusta (O necem jiném, 1963), joka sai Suomessa elokuvateatteriensi-iltansa helmikuussa 1964. Chytilovan teos nähtiin televisiossakin lokakuussa 1967.

Lännen kutsu (California, 1947)

John Farrow’n westerntuotannosta tunnetaan erityisesti John Waynen tähdittämä Hondo (1953), mutta Farrow ehti tehdä muutakin. Saksalainen Koch Media on juuri julkaissut teräväpiirtokopion vuonna 1947 valmistuneesta elokuvasta Lännen kutsu (California), joka alkaa eeppisenä Kalifornian valloituksen kuvauksena. Ensimmäisiä tahteja säestävät avarat luontokuvat ja Victor Youngin eeppinen musiikki. Technicolor-värit hehkuvat yltäkylläisinä, ehkä hivenen punertavina. Tämän jälkeen elokuvan tunnelma muuttuu, ja ymmärrän kyllä, jos osa katsojista sammuttaa kuvaruudun jo aloituksen perusteella. On oikeastaan yllättävää, että historiallisena eepoksena alkanut elokuva kääntyy niin nopeasti ihmissuhdedraamaksi. Tuntuu, että elokuvaan on tarttunut ripaus Farrow’n film noir -elokuvien tunnelmaa.

Lännen kutsussa yksinäinen kulkija Trumbo (Ray Milland) asettuu kultakuumeen kiihkeimpinä vuosina johdattamaan vankkurikaravaania Kaliforniaan. Lily Bishop (Barbara Stanwyck) heitetään ulos saluunasta uhkapelistä syytettynä, ja tuota pikaa hän liittyy karavaanin seuraan. Trumbon ja Lilyn suhde muodostaa elokuvan romanttisen jännitteen, ja ehkä juuri kahden aikuisen problemaattinen suhde tuo mieleen 40-luvun rikoselokuvan. On pakko todeta, että Ray Milland ei ole aivan omimmillaan westernissä, mutta Barbara Stanwyck on jälleen kerran erinomainen.

Elokuvan ehdoton suola on kuitenkin lemmenparin vastavoimana nähtävä Pharaoh Coffin (George Coulouris). Hän on entinen orjakauppias, joka hallitse kalifornialaisen Pharaoh Cityn elämää. Lännen kutsu etääntyy eeppisistä lähtökohdistaan ja saa välillä melkein kauhuelokuvamaisia piirteitä, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Pharaoh kuulee harhoja samaan aikaan, kun Victor Youngin musiikki loihtii salaperäisiä sävyjä ääniraidalle. George Coulouris oli brittinäyttelijä, joka työskenteli Orson Wellesin kanssa Mercury-teatterissa, esiintyi Wellesin esikoisohjauksessa Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941) ja vangitsi yleisönsä Broadwaylla 1943 Shakespearen Rikhard III:na. Coulouris on loistava Lännen kutsun viimeisessä kohtauksessa.

Peloton seikkailija (Along Came Jones, 1945)

Stuart Heislerin vuonna 1945 ohjaama Peloton seikkailija (Along Came Jones) on kummallisuudessaan kiehtova lännenelokuva. Leikkaajana aloittanut Heisler oli siirtynyt ohjaajaksi 1930-luvulla ja toteuttanut muun muassa napakan dekkarin Lasiavain (The Glass Key, 1942). Toisen maailmansodan lopussa hän ohjasi hämmentävän propagandaelokuvan The Negro Soldier (1944). Pelottomalla seikkailijalla on kaksi muutakin tekijää, jotka on pakko mainita. Teos perustuu Nunnally Johnsonin käsikirjoitukseen, ja käsikirjoittaja tuodaan todella vahvasti esiin niin trailerissa kuin itse elokuvassakin. Johnson oli edellisenä vuonna käsikirjoittanut Fritz Langin film noirin Nainen ikkunassa (The Woman in the Window, 1944) ja avustanut Yhdysvaltoihin paennutta Jean Renoir'ta elokuvassa Etelän mies (The Southener, 1945). Toinen tärkeä tekijä on Gary Cooper, joka oli Pelottoman seikkailijan tähti. Hän oli myös elokuvan tuottaja, vaikka tuottajan ura ei enää tämän jälkeen jatkunutkaan.

Peloton seikkailija alkaa tavalla, joka saa pohtimaan nimenomaan Gary Cooperin intressiä käsikirjoitukseen. Alussa nähdään väkivaltainen postivaunujen ryöstö, mutta sen jälkeen elokuva muuttuu komediaksi. Melody Jones (Gary Cooper) ratsastelee etualalle yhdessä toverinsa George Furyn (Preston Sturgesin komedioista tuttu William Demarest) kanssa. Melody viheltelee tunnettua laulua, ja tunnelma on leppoisampi kuin missään 40-luvun westernissä. Tätä katsoessa tuntuu selvältä, että Cooper on halunnut tukea uraansa komedianäyttelijänä. Itse asiassa hän oli yrittänyt tuottajaksi jo aiemmin Sam Woodin ohjaamassa ja Nunnally Johnsonin käsikirjoittamassa komediassa Casanova järjestää kaiken (Casanova Brown, 1944), mutta tuottajuus jäi kreditoimatta. Cooper oli ehtinyt esiintyä paljonkin koomisissa rooleissa, ajatellaanpa vaikka Ernst Lubitschin elokuvaa Siniparran kahdeksas vaimo (Bluebeard's Eight Wife, 1938) tai Frank Capran populistisia komedioita.

Kuka lieneekään keksinyt nimen Peloton seikkailija elokuvan Suomen ensi-iltaan 1950? Joka tapauksessa se viittaa liiankin herooiseen westerniin, sillä Melody Jonesin hahmo on westernhistorian hyväntahtoisimpia. Postivaunujen ryöstäjän nimikirjaimet MJ synnyttävän vääriä luuloja, ja Melodya pidetään asetaiturina, kun samaan aikaan oikea roisto Monte Jarrad (Dan Duryea) lymyää piilossa. Erityisesti elokuvan alun kaupunkijakso on erinomaista westernkomediaa. Välillä tarina tuntuu hajoavan, mutta Cooperin hienovarainen koomisuus pitää kaiken koossa. Lopun kaksintaistelussa Melody jäisi ilman muuta Monte Jarradin jyrän alle, mutta onneksi toimelias Cherry (Loretta Young) ampuu rakastettunsa vihollisen ja saa omansa.

Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962)

Nyt huomaan, että en ole koskaan kirjoittanut blogiini John Fordin lännenelokuvasta Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962), vaikka se on tullut katsottua aina silloin tällöin. Nyt Yle Teema esitti sen sunnuntaisarjassaan. Kuuntelin 1980-luvulla paljon Gene Pitneyn levyjä, ja häneltähän löytyy samanniminen Burt Bacharchin ja Hal Davidin kappale, mutta kiinnekohtaa elokuvaan sillä ei ole. Fordin elokuva valmistui hankalassa tilanteessa, jossa Hollywoodin tuotantoyhtiöillä meni heikosti. Paljon on keskusteltu jopa elokuvan mustavalkoisuudesta: Ford itse perusteli asiaa esteettisillä syillä, mutta rahavaikeudetkin saattoivat vaikuttaa, sillä spektaakkelimaisia maisemia ei tässä westernissä voitu käyttää. Ja näyttävät maisemat ja mustavalkoisuus eivät ehkä olisi vuonna 1962 enää istuneet yhteen. Ford ohjasi vielä yhden lännenelokuvan, Cheyenne (Cheyenne Autumn, 1964), joka onkin visuaalisesti paluuta Fordin aiempaan tuotantoon.

Mies joka ampui Liberty Valancen tekee vaikutuksen (ainakin minuun) rakenteensa tähden: pidän ylipäätään asetelmasta, jossa liikutaan eri aikatasojen välillä. Tosin Fordin käsittelyssä tasoja on vain kaksi: alussa ja lopussa ollaan nykyhetkessä, jossa Ransom Stoddard (James Stewart) on kunnioitettu senaattori. Puolisonsa Hallien (Vera Miles) kanssa hän saapuu hautaamaan vanhaa ystävää, joka myöhemmin paljastuu Tom Doniphoniksi (John Wayne). Arkun äärellä on enää uskollinen ystävä Pompey (Woody Strode). Tämän jälkeen elokuva siirtyy 25 vuotta taaksepäin, maailmaan, jota Liberty Valance (Lee Marvin) terrorisoi, ja nuorena idästä tulleena asianajajana Ransom uskoo lain ja järjestyksen toteutumiseen. Vaikka Liberty Valance ja Tom Doniphon ovat vastakkain, he kuuluvat molemmat vanhan lännen sukupolveen. Heille vapaus on oikeutta oman aseen käyttöön ja kykyä puolustaa omia oikeksiaan. Fordin tarinassa kuvataan paljon poliittisia keskusteluja, ja tietysti lehdistön vapauskin saa oman osuutensa. Legendaarinen on lause ”Print the legend”, ja tätä lännen mytologisoitumista – ja väistämätöntä katoamista – elokuva elegisesti kuvaa.

Mies joka ampui Liberty Valancen on westernin historian puuttuva lenkki. John Waynen ura oli alkanut jo vuosikymmeniä aiemmin, ja Ford oli ollut sitä keskeisesti rakentamassa. Stewart oli tullut tunnetuksi Anthony Mannin loistavista lännenelokuvista. Mutta vasta nyt he esiintyivät yhdessä. Tarinan mukaan kuvauspaikalla oli usein piinaava tunnelma, sillä Fordilla oli tapana piikitellä näyttelijöitä. Usein nimenomaan Wayne oli Fordin sarkasmin kynsissä, vaikka lopulta Stewartkin sai osansa. Elokuva valmistui vuonna 1962, kaksi vuotta ennen italowesternin vallankumouksellista läpimurtoa. Juuri tämä elokuva oli Sergio Leonen tärkeä inspiraation lähde. Liberty Valancen joukot nähdään alussa pitkiin dustereihin pukeutuneena, ja siirtymää moderniin lännenelokuvaan korostavat myös sivuosanäyttelijät, Lee van Cleef ja Woody Strode.

Mauvaise graine (1934)

Tuntuu hyvältä palata katsomaan 1930-luvun alun eurooppalaista elokuvaa! Nuo muutamat vuodet vuosikymmenen alussa olivat ratkaisevia: talouslama painoi päälle, äänielokuva otti ensiaskeleteitaan, poliittinen tilanne kiristyi, ja monet elokuvantekijät Saksasta ja Itä-Euroopasta tulvivat Pariisiin etsimään mahdollisuuksiaan. Useat päätyivät Lontoon kautta Yhdysvaltoihin, mutta monelta matka jäi kesken. Selviytyjiin kuului itävaltalainen Billy Wilder, joka oli jo Saksassa käsikirjoittanut useita elokuvia. Näistä olen viimeksi katsonut Paul Martinin ohjauksen Kultainen unelma (Ein blonder Traum, 1932), Géza von Bolváryn rikoskomedian Naisten unelma (Was Frauen träumen, 1933) ja Robert Siodmakin ja Edgar G. Ulmerin klassikon Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930). Ranskassa valmistunut Mauvaise graine (1934) oli Wilderin ensimmäinen ohjaus, jonka hän toteutti yhdessä Alexander Eswayn kanssa. Esway oli alun perin nimeltään Sándor Ezry. Toisen maailmansodan molemmin puolin Esway teki uraa Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Vähän ennen kuolemaansa hän ohjasi Yves Montandin tähdittämän harvinaisen nyrkkeilyelokuvan L'Idole (1947).

Mauvaise graine on rouhea, kaikkea muuta kuin hiottu komedia, mutta juuri siksi se on kiinnostava. Autoilulla on tässä keskeinen asema, niin kuin niin monessa 1930-luvun alun elokuvassa. Näkökulma on kuitenkin poikkeuksellinen. Keskiössä on autovarkaiden joukko, jonka pauloihin päähenkilö Henri (Pierre Mingand) päätyy. Erikoinen tarina syntyi ison käsikirjoittajajoukon kynäilemänä. Wilderin ohella tekstiä tuottivat königsbergiläinen Max Kolpé ja Brnossa syntynyt H. G. Lustig, jotka molemmat olivat saapuneet Wilderin tapaan Pariisiin keväällä 1933. Ranskankielistä apua tiimiin toi Claude-André Puget. Wilder on myöhemmin muistellut, miten improvisoitua elokuvan tekeminen oli. Studion sijasta kuvauksia tehtiin autokaupassa, hotellihuoneessa ja kadulla. Wilder totesikin, että Mauvaise graine oli kuin uuden aallon elokuva vuosikymmeniä ennen kuin käsitettä nouvelle vague edes tunnettiin!

Elokuvan nimi Mauvaise graine, englanniksi Bad Seed, viittaa siihen, miten nuorisoon aikalaismaailmassa suhtauduttiin. Pahantapaiset nuoret olivat menetettyjä tapauksia, pilaantunutta siementä, jota pitäisi ojentaa. Elokuvan alussa nuoret elävätkin huolia vailla ja ajautuvat huonoille teille. Virkistävää on kuitenkin, ettei elokuva heitä tuomitse. Päinvastoin, Mauvaise graine loppuu kuin Aki Kaurismäen elokuva, jossa laiva lippuu viimeisissä kuvissa horisonttiin. Nuorilla on mahdollisuus uuteen elämään. Lopussa Henri pakenee rakastettunsa Jeannetten (Danielle Darrieux) kanssa kohti Marseillea ja nousee laivaan. Tuntuu, että tämä lopetus kuvastaa myös maailmanpoliittista tilannetta 1930-luvun alussa: Euroopasta on päästävä pois.

Muuten: elokuvan naispääosassa nähdävä Danielle Darrieux oli syntynyt 1. toukokuuta 1917 ja oli aloittanut elokuvauransa 13-vuotiaana vuonna 1931. Ensi keväänä Darrieux täyttää sata vuotta.

Bouncer 1–2

François Boucqin ja Alejandro Jodorowskyn lännensarja Bouncer alkoi ilmestyä suomeksi viime vuonna Jalavan kustantamana ja Heikki Kaukorannan suomentamana. Lähdökohdat ovat kiinnostavat jo siksi, että Boucq on Ranskan johtavia sarjakuvataiteilijoita ja chileläissyntyinen Jodorowsky tunnetaan paitsi käsikirjoittajana myös elokuvaohjaajana ja kirjailijana. Vuonna 1929 syntynyt Jodorowsky on sarjakuvan puolella tehnyt yhteistyösä muun muassa Moebiuksen (Jean Giraud) kanssa. Boucq ja Jodorowsky aloittivat Bouncer-sarjan vuonna 2001 ja sen viimeisin, yhdeksäs albumi ilmestyi Ranskassa vuonna 2013. Jalava on tähän mennessä julkaissut kolme, joista luin nyt kaksi ensimmäistä. Kainin silmä (Un diamant pour l’au-delá, 2001) ja Armottomien laupeus (La pitié des bourreaux, 2002) ovat yhtenäinen kokonaisuus, ja ne kannattaakin lukea yhtenä teoksena.

En tunne Jodorowskyn uskonnollista ajattelua, mutta minulle Bouncer näyttäytyy hyvin katolisena, latinalaisen kulttuurin teoksena alusta loppuun. Raadollisuudessaan se tuo mieleen spagettiwesternien maailman, mutta mukaan on punottu vanhatestamentillisia aiheita sekä annos 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun dekadenttia rappioromantiikkaa.  Kainin silmä alkaa historiallisella kiinnekohdalla, kuvaamalla sisällissodan jälkeistä aikaa, jossa kapteeni Raltonin miehet jatkavat terroriaan. Tuota pikaa paljastuu albumin nimen idea: keskiössä ovat veljekset, jotka ovat oikeastaan sodassa keskenään. Yksi veljeksistä on lempinimeltään Bouncer, Barro Cityn Infierno-saluunassa työskentelevä vahti. Kolmas veljeksistä, uskoon kääntynyt vanhus, saa surmansa jo alkumetreillä, ja hänen poikansa janoaa kostoa, setänsä kuolemaa. Enempää ei tarinasta voi tässä yhteydessä paljastaa. Ainakin näiden kahden albumin perusteella Boucqin ja Jodorowskyn teos vaikuttaa 2000-luvun westernkirjallisuuden helmeltä: Boucqin kuvia huomaa katsovansa viipyillen, uppoutuen, ja Jodorowskyn käsikirjoitus avaa vähitellen takautumien kautta päähenkilöiden traagiset kohtalot. Välillä ote on ehkä liiankin ankaraa, mutta pidän erityisesti runouteen liittyvistä välähdyksistä, Rilken Duino-elegioiden ja Baudelairen Pahan kukkien, punomisesta tarinaan.

Kolme muskettisolttua (The Three Must-Get-Theres, 1922)

Kolme muskettisolttua (The Three Must-Get-Theres,1922) oli Max Linder’n viimeinen Hollywood-elokuva. Linder palasi komediallaan ranskalaisen kulttuurin piiriin, mutta toisaalta se oli parodia edellisenä vuonna valmistuneesta, Fred Niblon seikkailuelokuvasta The Three Musketeers (1921), joka nähtiin Suomessa syksyllä 1923 nimellä Fairbanks D'Artagnan’ina. Linder’n tulkinta rantautui Suomeen hieman myöhemmin, keväällä 1924. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä nämä molemmat Yle Teemalla, vaikka peräjälkeen: silloin moni Linder’n gag olisi avatunut vieläkin paremmin. Kaiken kaikkiaan Dumas’n Kolme muskettisoturia on elokuvahistorian aikana ollut monen monituista kertaa parodioinnin tai versioinnin kohteena. Mieleen tulevat esimerkiksi Allan Dwanin Kolme väärää muskettisoturia (The Three Musketeers, 1939), Don Amechen ja Ritz-veljesten tähdittämä musiikkikomedia, tai erottiset versiot, kuten Erwin Dietrichin Sänkyritarit (Die Sex-Abenteuer der drei Musketiere, 1970).

Linder’n Kolme muskettisolttua on vauhdikas ja rennosti historiallisia ja anakronistisia elementtejä yhdistävä komedia, jota aikalaismainoksissa kutsuttiin burleskiksi. Linder itse esittää gascognelaista maalaispoikaa Dart-In-Againia. Pariisissa hän kohtaa kolme musketööriä, joiden nimet ovat melkein pop-henkisesti Walrus, Octopussy ja Porpoise. Salajuonia punoo kardinaali Richie-Loo. Nautin melkeinpä eniten elokuvan anakronismeista, joita historiallisessa komediassa on sittemmin käytetty paljon: huumori syntyy historiallisten aikatasojen karnevalistisesta limittämisestä. Kolmessa muskettisoltussa voidaan äkkiä tarttua puhelimeen, joka oli 1920-luvun alussa juuri ehtinyt arkipäiväistyä, tai hypätään kesken kaiken moottoripyörän selkään.