Eschnapurin tiikeri (1959)

Fritz Langin Eschnapurin tiikeri (Der Tiger von Eschnapur, 1959) on kaksiosaisen seikkailuelokuvan ensimmäinen osa, ohjaajansa myöhäistuotantoa. Langin Hollywood-ura oli päättynyt kolme vuotta aiemmin kiinnostavaan trilleriin Sähkötuoli odottaa (Beyond a Reasonable Doubt, 1956), joka ei kuitenkaan onnistunut löytämään yleisöä. Lang palasi pitkän tauon jälkeen Berliiniin ja sai ohjattavakseen Thea von Harboun romaaniin perustuvan seikkailun, jossa on paljon Langin eksoottisten mykkäelokuvien henkeä (esim. Hämähäkit, 1919–20). Toisaalta elokuva muistuttaa räikeässä värikkyydessään 1940- ja 1950-luvun saksalaisia seikkailuelokuvia. Eschnapurin tiikerin päähenkilönä on saksalainen insinööri Paul Hubschmid (Harald Berger), joka on päätynyt Intiaan paikallisen maharadjan vieraaksi. Paul rakastuu palatsitanssijaan (Debra Paget), ja lopussa rakastavaiset pakenevat erämaahan. Toisen maailmansodan jälkeen, 1950-luvun nousukauden keskellä, mikään ei ollut niin kaikkivoipa kuin saksalainen insinööri!

Katkennut peitsi (1954)

Edward Dmytrykin Katkennut peitsi (Broken Lance, 1954) siirtää Shakespearen Kuningas Learin Villiin Länteen, kuninkaan sijalla on karjatilan partuuna Matt Devereaux (Spencer Tracy), joka elokuvan alussa on kuollut. Kun Shakespearen tragediassa kuninkaalla on kolme tytärtä, Dmytrykin tulkinnassa isällä on neljä poikaa, joista yksi on syntynyt toisesta avioliitosta intiaanin kanssa. Katkennut peitsi alkaa vakuuttavan tiheätunnelmaisesti: nuorin poika, ”puoliverinen” Joe (Robert Wagner) vapautuu vankilasta. Oven ulkopuolella on sheriffi kuljettamassa kolme vuotta tyrmässä viruneen nuorukaisen kuvernöörin luo. Isä on kuollut, ja kolme vanhempaa veljeä ovat jakaneet omaisuuden ja haluavat häätää hylkimänsä pikkuveljen Oregoniin. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana elokuva paljastaa kaikki keskeiset konfliktit, Joen etnisen taustan, isän kuoleman, äidin kohtalon, veljesvihan, toteutumattoman rakkauden. Alku on niin napakka, ettei CinemaScope-western – kaikesta vaikuttavuudestaan huolimatta – yllä enää samalle tasolle. Silti Dmytrykin kädenjälkeä on helppo seurata.

Katkenneessa peitsessä on paljon ajan henkeä: isän ja pojan suhteen kautta kuvataan aikakaudelle tyypillistä sukupuolvien konfliktia, jota tässä korostaa etninen jännite. ”Puoliverisyys” puolestaan oli 1950-luvun amerikkalaisessa lännenelokuvassa tavallinen keino tuoda intiaanien näkökulmaa lähemmäs. Oikeastaan historiallisesti kiinnostavimmillaan Katkennut peitsi on lopussa, jossa vapaana laukkaava susi jää edustamaan kuolleen Matt Devereaux'n henkeä. Konservatiivisuudestaan huolimatta Matt ei nähnyt valkoisten ja intiaanien suhdetta kielteisenä, toisin kuin nuorempi polvi. Ehkä Dmytryk ja käsikirjoittajat Richard Murphy ja Philip Yordan viittaavat vaivihkaa Frederick Jackson Turnerin kuuluisiin teeseihin, joiden mukaan amerikkalainen identiteetti syntyi ”following the Indian trail”.

Taru Mäkelän Litzen-luento

Elokuvaohjaaja Taru Mäkelä piti tämänvuotisen Veikko Litzen -luennon 27.11.2009 otsikolla Ehkäpä maailmankaikkeus on vain tarinoiden vyyhti. Isaac Bashevis Singerin ajatusta seuraten Mäkelä kuvasi tarinoiden kertomisen eettistä merkitystä. Mäkelää kuunnellessa ei voinut olla ajattelematta sitä, miten lähellä dokumentaristin ja kulttuurihistorioitsijan näkökulmat ovat toisiaan: on tärkeää kuvata menneisyyttä ihmisen muotoisena ja kysyä, kenen tarinoita oikeastaan kerromme. Eikö ole niin, että menneisyys tarjoaa meille toisia tarinoita vahvemmin kuin toisia? Ne, joilla oli valtaa menneisyydessä, hallitsevat myös kuolemansa jälkeen, sillä vallan painovoimakenttä ulottuu historiasta tulevaisuuteen. On olennaista kysyä, mitä olivat ne tarinat, jotka jo aikalaismaailmassa tukahtuivat, ja pyrkiä rikastuttamaan menneisyyden kuvaa kertomalla unohteuneita, kätkettyjä elämänkohtaloita. Berliinin muurin murtumisen jälkeen Mäkelä kuului keskeisiin suomalaisen muistin uudelleentulkitsijoihin. Hän otti käsittelyyn suomalaisen SS-miehen kohtalon elokuvassa Viipurin poika (1993), lottajärjestön elokuvassa Lotat (1995) ja Suomen juutalaisten aseman sodan aikana elokuvassa Daavid – tarinoita kunniasta ja häpeästä (1997). Naisten asemaa toisen maailmansodan keskellä käsitteli myös fiktioelokuva Pikkusisar (1999, kuva ohessa).

Taru Mäkelän luento oli vaikuttava. Väkeä oli runsaasti paikalla, mutta hieno puheenvuoro olisi ansainnut vielä enemmänkin huomiota!

Synnin palkka (1953)

Marcel Carnén sodanjälkeinen tuotanto on täysin aiheetta jäänyt unohduksiin. Urbaani legenda väittää, että toinen maailmansota tuhosi runollisen realismin ja ettei Carnén elokuvissa enää ollut samaa hehkua kuin aiemmin, kun ohjaaja teki yhteistyötä Jacques Prévertin kanssa. Emile Zolan romaaniin perustuva Synnin palkka (Thérèse Raquin, 1953) osoittaa, että Carné ilman Prévertiä maksaa vaivan. Naturalistisen kirjailijan klassikko on Carnén käsissä muuttunut film noir -henkiseksi melodraamaksi. Thérèse (Simone Signoret) elää epäonnisessa avioliitossa Camille Raquinin (Jacques Duby) kanssa. Signoret on Thérèsen roolissa erinomainen: hän on lähes ilmeetön joutuessaan elämään pienen kangaskaupan yläkerrassa miehensä ja anoppinsa palvelijana. Paikalle ilmestyy Laurent (Raf Vallone), ja kolmiodraama on valmis. Zolan tarkoituksena oli tutkia tempramentteja, ja epäilemättä paljon terävästä luonteiden ja tunteiden analyysista onkin jäänyt jäljelle, mutta moni asia on myös muuttunut. Romaanissa Thérèse on ranskalaisen merikapteenin ja algerialaisen naisen tytär, mutta Signoret'n hahmossa etnistä häivähdystä tuskin huomaa. Romaanissa rakastavaiset ajautuvat umpikujaan ja tekevät itsemurhan halvaantuneen anopin silmien edessä. Carnén tulkinnassa huipennukseksi nousee rakastavaiset kiristys, ja lopussa lain koura uhkaa katkaista rakkauden viimeisenkin oljenkorren.

Elokuvan ja romaanin välillä on muitakin mielenkiintoisia eroja: Zolan Laurent on taiteilija, kun Carnén tulkinnassa hän on duunari, rekkakuski. Laurentin viriili aggressiivisuus sopii rikoselokuvamaiseen muunnelmaan ,ja lopputulos vaikuttaa onnistuneelta yhdistelmältä Viscontin Ossessionea ja Hollywood-melodraamaa.

Järnefeltien perhe

Viereinen maalaus, Eero Järnefeltin Marjastajat (1888), on suomalaisen kulttuurin avainkuvia. Sen tekijä kuului hämmästyttävään perheeseen, jonka merkitystä ruodittiin tänään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran seminaarissa. Iltapäivän aikana keskusteltiin ennen kaikkea perheen isästä Alexander Järnfeltistä, josta on ilmestynyt tuore biografia, ja Arvid Järnfeltistä, jonka tuotanto kuuluu vuosisadan vaihteen suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Alexander oli upseeri, topografi, geodeetikko, senaattori ja kuvernööri, mutta samalla merkittävä fennomanian taustavaikuttaja, joka sittemmin jäi unohduksiin. Jouni Yrjänän ja Teemu Keskisarjan tuore opus nostaa esiin unohdetun hahmon, joka soveltui lopulta huonosti kansallisuusliikkeen ikoniksi. Oli kiinnostavaa kuunnella myös luentoja Arvidin tuotannosta, jota tunnen heikosti. Lukiessani aikanaan Armas Järnefeltin kirjeitä jäin miettimään, miten isoveljen tolstoilaisuus vaikutti nuoreen säveltäjään, joka oli intohimoisesti heittäytynyt Tristanin ja Isolden schopenhauerilaisiin syövereihin. Pertti Karkaman esitelmää kuunnellessa alkoi tuntua siltä, että jänneväli Schopenhauerin ja Tolstoin välillä ei sittenkään ole suuri. Armas oli Berliinissä tammikuussa 1892 kuullessaan Arvidin tolstoilaisesta kääntymyksestä. Wagnerin pauloista Armas havahtui huomaamaan yhteiskunnallisten erojen räikeyden ja kirjoitti Eerolle:

”Istuin kerran eräässä caféssa ja kirjoitin kirjeitä kotiin. Tuli sitten pieni kerjäläispoika ja möi tulitikkuja. Olin ajatuksissani etten kuullut mitä sanoi ja annoin hänelle lantin ottamatta tulitikkuja. Hän meni toisen pöydän ääreen. Siinä istui lihava rikas herra ja joi kahvia. Poika pyysi apua ja tämä ei edes katsokaan, ei ole kuulevinaan. Poika selittää ettei ole hänellä työtä, ettei kerjäisi jos olisi työtä. Viimein herra tuskaantuu ja kiljaisee ”mene tiehesi lurjus”. Ajatteles nyt: itse istuu ja juopi kahvia, nauttii ja taskut täynnä rahoja, vaan ei anna toiselle mitään. Tuota en olisi ikänäni huomannut jos en olisi tutustunut Tolstoin opin kanssa. Vaan ei ainoastaan huonoja puolia, vaan myöskin hyviä puolia näen nyt selvemmin. Antelias ihminen pistää heti silmääni ja intresseeraa minua kovin.”

Järnefelt-seminaarin jälkeen kuultiin yleisötilaisuudessa myös Armaan kuorolauluja sekä näyttelijä Helka-Maria Kinnusen loistavasti tulkitsemia perhekirjeitä. Kirjeitä kuunnellessa saattoi vakuuttua siitä, miten merkittävä kirjallinen vaikuttaja perheen äiti Elisabeth lopulta oli. Hän jäi seminaarissa taka-alalle mutta ansaitsisi ilman muuta oman elämäkertansa.

Karhumies (2005)

Aika ei ole viime aikoina riittänyt television elokuvatarjonnan seuraamiseen: paljon on tullut tallennettua, mutta vain harvaa on ehtinyt katsoa heti. Werner Herzogin Karhumies (Grizzly Man, 2005) on poikkeus. Elokuvan hämmästyttävät kuvat imaisevat mukaansa. Dokumentti kertoo Timothy Treadwellistä (1957–2003), eksentrisestä karhufriikistä, joka vietti neljä kuukautta vuodesta vain harmaakarhujen seurassa mutta kohtasi kohtalonsa juuri karhun kämmenestä. Lähtökohtana ovat Treadwellin omat videokuvat, joiden kautta Herzog tutkii paitsi päähenkilönsä persoonaa myös suhdetta luontoon laajemmin. Treadwell itse kuvasi suhdettaan karhuihin elokuvallisessa muodossa, mutta samalla hän paljasti vähä vähältä itseään, turhautumistaan, katkeruuttaan, yksinäisyyttään. Vain kuolemaansa hän ei kuvannut: kameran linssi oli suljettuna, mutta ääniraidalle tarttui Treadwellin ja tämän ystävättären Amie Huguenardin kuolinkamppailu. Vaikuttavimpia hetkiä on Treadwelin viimeinen esiintyminen kameran edessä. Herzogin kertojanääni opettaa katsojaa lukemaan elävää kuvaa: lokakuinen tuuli tuivertaa ja Treadwell näyttää empivän ennen kuin astuu pois kuvasta viimeisen kerran.

Karhumiehessä luonto on suuri tuntematon. Treadwell yrittää epätoivoisesti luoda suhdetta luontoon, sulautua siihen. Mutta, kuten Herzog toteaa, karhun katse on tyhjä.

Suomalaistaiteilijoita Roomassa

Lauantaina 14. marraskuuta Liisa Suvikumpu väitteli suomalaistaiteilijoiden Rooman-matkoista 1800-luvulla. Turun Akatemiatalon kuuluisat reliefit veistänyt Eric Cainberg ammensi oppia Roomassa jo 1800-luvun alkuvuosina ja karisti pölyt Ikuisesta kaupungista juuri, kun Napoleon liitti Kirkkovaltion valtakuntaansa. Sittemmin Roomassa työskentelivät muun muassa R. W. Ekman, Robert Stigell, Walter Runeberg ja Johannes Takanen. Runeberg eli Roomassa toistakymmentä vuotta ja toimi kontaktina, johon muut kävijät saattoivat tukeutua. Näyttää siltä, että suuri osa Roomaan päätyneistä taiteilijoista oli kuvanveistäjiä – missäpä muualla olisi ollut yhtä hyvä tutustua antiikin klassiseen taiteeseen. Menivätkö kuvataiteilijat mieluummin toisaalle, Düsseldorfiin, Müncheniin, Pariisiin?

Erityisen kiinnostavan näkökulman Suvikummun väitöskirja tarjoaa Johannes Takaseen, oheisen Rebekka-veistoksen (1877) tekijään. Takanen kuului niihin taiteilijoihin, jotka todella integroituivat italialaiseen yhteiskuntaan. Köyhistä oloista lähtenyt Takanen avioitui Giacinta Biavascon kanssa samaan aikaan, kun muut suomalaistaiteilijat seurustelivat pohjoismaisten kollegojensa kanssa Skandinaviska föreningenissä.

Rigoletto

Verdin Rigoletto oli Kansallisoopperassa tällä erää viimeistä kertaa. Alunperin Victor Hugon näytelmään Le roi s'amuse perustuva libretto oli poliittisesti arveluttava, koska se kuvasi vallanpitäjien irstasta elämää. Georg Rooteringin ohjaus korostaa aiheen ajankohtaisuutta. Ohjaus ja näyttämökuva tuovat mieleen Francis Ford Coppolan Kummisedän, ja yhtäkkiä kolmannen näytöksen johdantokin alkaa kuulostaa elokuvamusiikilta. Lavastus perustuu pyörönäyttämöön, joka vuoroin sulkee sisäänsä, vuoroin sysää ulkopuolelle. Rigoletto on isäntänsä, Mantovan herttuan, palvelija, mutta samalla arvoton hylkiö, joka voidaan työntää milloin tahansa marginaaliin. Oopperan kovassa maailmassa naiset elävät lasikaapissa, niin kuin on konkreettisesti kuvattukin. Monteron kreivin tytär on siepattu, roikkuu korkeuksissa nöyryytettynä ja hylätty iso kiroaa ilkkuvan Rigoleton. Oopperan lopussa kohtalo koituu narrin osaksi.

Rigolettona esiintyi yksi parhaista, Paolo Gavanelli, joka on tullut tunnetuksi ympäri maailmaa juuri tässä roolissa, ja vaikuttava hän olikin. Hänen Rigolettonsa on traaginen ja inhimillinen. Parhaimmillaan Gavanelli oli kuuluisassa Cortigia­ni, vil razza dannata -aariassa, jossa tyttärensä kadottaneen isän uhma muuttuu nöyräksi armon aneluksi. Hyytävä oli myös loppu, jossa isä voi vain todeta kirouksen toteutuneen.

Ensimmäistä kertaa näin lavalla Mika Pohjosen, joka suoriutui erittäin hyvin Mantovan herttuan roolista. Samaa voi sanoa Sirkka Lampimäestä Gildana.

Rigoleton ainoa työläinen on tappaja Sparafucile (Jyrki Korhonen), joka hoitaa urakkansa loppuun, vaikka uhri onkin tuntematon.

Miss Eurooppaa metsästämässä (1955)

Erik Blombergin kuvaama ja ohjaama Miss Eurooppaa metsästämässä tehtiin pikavauhtia kesällä 1955 Suomessa järjestettyjä missikilpailuja juhlistamaan. Se ansaitsisi päästä suomalaisen elokuvan psykotroniseen ensyklopediaan – jos sellainen joskus julkaistaisiin. Ehkäpä teos sai inspiraatiota Armi Kuuselan voiton jälkeen tehdystä näytelmäelokuvasta Maailman kaunein tyttö (1953, ohj. Veikko Itkonen) tai Hannu Lemisen dokumenteista Maailmat kohtaavat (1952) ja Kultaa ja kunniaa (1953), joissa Suomi oli kansainvälisen huomion keskipisteenä. Lemisestä poiketen Blomberg on punonut dokumentin höysteeksi tarinaelokuvan, kertomuksen lintukuvaaja Antero W. Lintusesta (Lasse Pöysti), joka saa tehtävän ryhtyä paparazziksi ja rientää Euroopasta Suomeen sujahtavien missien perään. Miss Eurooppa -kilpailuja edeltää kiertue ympäri Suomea, Turussa, Tampereella ja aurinkoisessa järvi-Suomessa. Elokuva huipentuu Helsingissä järjestettyihin kilpailuihin, joissa missiksi kruunattiin suomenruotsalainen Inga-Britt Söderberg. Päälle päätteesi Lintunen tutustuu yhdysvaltalaiseen lehtinaiseen Evelyn McNuttyyn (Lippe Hokkanen, myöh. Suomalainen) ja saa kutsun kuvamaan kauneuskilpailuja Miamiin. Dialogia elokuvassa on niukasti, ja harvat vuorosanat on purkitettu jälkikäteen.

Miss Eurooppaa metsästämässä kuvaa Suomen kansainvälistymistä. Siinä on ajan henkeä, uudenlaisen julkisuuden ja populaarikulttuurin tuntua, mutta katsoja jää kuuluisuuksien sijaan tuijottamaan pikemminkin sitä Suomea, joka lipuu missien silmien ohi, niitä kalastajia, jotka seisovat soutuveneessä ihmettelemässä missikarnevaalia, kanavan laidalla vilkuttavia lapsia ja mummoja, Turun Seurahuoneelle tungeksivia nuoria, joita kansainväliset ”tähdet” kiehtovat. Kaikessa keinotekoisuudessaan Miss Eurooppaa metsästämässä taltioi kappaleen mennyttä maailmaa.

Ornitologian harrastajia ilahduttanee Heikki Savolaisen roolisuoritus Suomen Pikkulintujen Ystävät ry:n puheenjohtajana.

Johnny Cashin joutsenlaulu

Olemme pitkän ajan kuluessa katselleet tv-sarjan Columbo jaksoja. Vasta nyt on vuorossa neljäs tuotantokausi, jossa Vincent Pricen, Jackie Cooperin ja Martin Sheenin ohella esiintyvät vierailijoina Johnny Cash ja Ida Lupino, jaksossa Swan Song (1974). Cash esittää gospel-laulaja Tommy Brownia, joka surmaa vaimonsa ja managerinsa Ednan (Ida Lupino) ja lavastaa lentoturman. Kuten niin monessa muussakin Columbo-jaksossa, tässäkin draama tiivistyy poliisin ja murhaajan väliseksi kaksinpeliksi, muita epäiltyjä ei edes ole. On oikeastaan uskomatonta, miten tv-sarja pystyi kaavamaisesta asetelmasta kääntämään esiin uusia puolia. Jaksossa Joutsenlaulu käyttövoimana on Johnny Cashin tähtikuva: Tommy Brown on entinen vankilakundi, Korean sodan veteraani, joka on asettunut uskonnollisen mission asialle mutta haluaisi vaihteeksi vuolla tuohta omiin taskuihinsa. Kun otetaan huomioon Cashin vankilakeikat ja uskonnollisuus, Joutsenlaulu tuntuu leikittelevän Cashin tähteydellä. Tommy Brown on myös – Columbo-sarjan murhaajaksi – harvinaisen spontaani ja suorapuheinen. Tässäkin jaksossa Columbon ja murhaajan suhde muodostuu läheiseksi: kun Tommy Brown on paljastunut ja molemmat istuvat autosa kuuntelemassa kappaletta ”I Saw the Light”, Columbo toteaa, ettei kukaan joka osaa laulaa näin, voi olla läpeensä paha.

Claude Lévi-Strauss, 100-vuotias

Tänään tuli tieto, että Claude Lévi-Strauss on kuollut viime sunnuntaina. Omat seikkailuni Lévi-Straussin kirjoissa alkoivat 1980-luvun alussa. Luin kirjaa Raaka ja keitetty saksan kielellä, ja siinä kyllä riitti haastetta. Taisi olla niin, että ensimmäinen julkaistu tekstinikin sivusi Lévi-Straussia, kun Turun teoriapiiri julkaisi Timo Ala-Vähälälle 27-vuotisjuhlakirjan Nihilismus, Karrierismus und Geschichtswissenschaft. Sitä ei onneksi enää mistään löydy.

Lévi-Strauss oli merkittävä humanisti, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet ihmistieteisiin niin syvälle, ettei asiaa tule aina edes ajatelleeksi. Tässä katkelma ranskalaisesta haastatteluelokuvasta: