Pako yli aavikon (1948)

John Fordin Pako yli aavikon (The Three Godfathers, 1948) jäi mieleen jo lapsena. Olen aina pitänyt tästä raamatullisesta lännenelokuvasta, jossa kolme pankkirosvoa saa hoidettavakseen vauvan keskellä erämaata. Ilmeisesti muutkin ovat pitäneet tarinasta, sillä se oli filmattu jo useita kertoja ennen kuin John Ford siihen tarttui. Tietenkin elokuva on monella tapaa ennustettava. John Waynen esittämä Robert Marmaduke Sangster Hightower on kaveruksista ainoa, joka selviää hengissä ja pelastaa vauvan ohella sielunsa. Winton Hochin kuvaus on huippuluokkaa!

Woyzeck (1979)

Päiväkirjan pitäminen on jäänyt toviksi, ja tätä kirjoittaessa Werner Herzogin Woyzeckin katsomisesta on jo aikaa. Viimeksi olin nähnyt elokuvan 1980-luvulla, elokuvakerhossa, mutta muistikuvat eivät pettäneet: Klaus Kinskin roolisuoritus on hurja! Woyzeck perustuu Georg Büchnerin (1813-37) näytelmäfragmentteihin, ja varmasti lopputulos näyttää epäjatkuvuudessaan modernistisemmalta kuin mitä Büchner itse oli ajatellut. Herzog ohjasi Woyzeckin luovuuden puuskassa heti Nosferatun jälkeen. Lähtökohta on sikäli eriskummallinen, että jokaisen otoksen kesto on osapuilleen neljä minuuttia. Kamera on liikkumaton, mutta näyttelijöiden intensiivisyys pitää teoksen ihmeellisesti koossa. Alistetun ja nöyryytetyn sotilaan tarina on karmaiseva. Koskettavin kohta on hidastettu jakso, jossa Woyzeck surmaa rakkaimpansa, eikä Kinskin epätoivoista katsetta teon jälkeen ole helppo pyyhkiä mielestä.

Naisen sielun iltahämärä (1913)

Jevgeni Bauer ehti ohjata muutaman vuoden kuluessa 80 elokuvaa, ennen kuin kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1917. ”Naisen sielun iltahämärä” (Sumerki zhenskoi dushi)on Bauerin varhaistuotantoa, mutta se on silti hämmentävän tyylitelty ja tietoinen elokuva. Se sai ensi-iltansa samana vuonna kuin Teuvo Puron ohjaama Sylvi, josta on säilynyt vain fragmentteja. Sylvistä tiedetään, ettei ohjaaja Puro juurikaan puuttunut kuvaajan työskentelyyn. Bauerin melodraaman kohdalla on sen sijaan selvää, että ohjaajan vaikutusvalta on kattanut paljon laajemman kokonaisuuden ja tulee lähelle modernia ajatusta elokuvaohjauksesta. Jo alun syvätarkka näkymä Veran (Vera Chernova) huoneeseen kertoo poikkeuksellisesta kuvallisesta ajattelusta. Sama näkymä toistuu myöhemmin, kun Veran nukkuessa yöllinen tunkeilija kapuaa huoneeseen. Elokuvassa on myös liikkuvan kameran käyttöä, mikä poikkeaa esimerkiksi saman ajan saksalaisesta melodraamasta.

”Naisen sielun iltahämärä” alkaa jaksolla, joka tiivistää hyvin vuosisadan vaihteen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun. Säätyläisnaiset, joilla ei ole mahdollisuuksia osallistua palkkatyöhön, kanavoivat sosiaalisen aktiivisuutensa vapaaehtoistyöhön. Filantrooppeina he avustavat köyhiä. Myös elokuvan kuva työväenluokasta on kuin säätyläistön pahimmista painajaisista: työläiset ovat uhkaavia, viriilejä, rikollisia. Vastakkainasettelu tuntuu hämmentävältä, varsinkin kun se viedään äärimmäisyyksiin asti. Veran ystävllisesti auttama Maksim Petrov (V. Demert) hyökkää avuttoman tytön kimppuun. ”Kohtalonsa” (väliteksti viettelyksen hetkellä!) koettuaan Vera tulistuu ja surmaa Maksimin. Kaikki tämä tuntuu tutulta ja kovin samanlaiselta kuin muissakin 1910-luvun melodraamoissa. Mutta loppu kääntää asetelman ylösalaisin. Vera menee naimisiin ruhtinas Dolskin (A. Ugrjumov) kanssa, mutta saatuaan tietää traagisen menneisyyden aviomies menettää malttinsa eikä pysty antamaan anteeksi. Kaikista ennusteista huolimatta Vera ei ajaudu katastrofiin vaan löytää uuden elämän itsenäisenä naisena, näyttelijänä, joka elää riippumattomasti. Tässä kohtaa elokuva viittaa suoraan Ellen Keyhin (1849-1926), joka tuolloin oli noussut Euroopan laajuiseen maineeseen naisten oikeuksien puolustajana. Ehkä Bauerin elokuvan nimi onkin ironinen: Vera ei lopultakaan elä iltahämärää vaan aamunkoittoa. Viimeisissä kuvissa ruhtinas Dolski tekee itsemurhan, rakkautensa ja elämänsä menettäneenä.

69 - Sixtynine (1969)

Jörn Donnerin elokuvan 69 - Sixtynine (1969) avauskohtauksessa aviomies Jukka Virta (Sven-Bertil Taube) häärii esiliinaan kääriintyneenä keittiössä ja tarjoilee kahvia puolisolleen Tuulalle (Ritva Vepsä). Taustalla Kirka laulaa kappalettaan "Mr. Wonderful". Miksi kotitöitä tekevä mies on komedian merkki? Tälle perusajatukselle "seksikomediaksi" mainostettu Sixtynine perustuu. Seuraavassa kohtauksessa ystävä kutsuu Tuulan katsomaan jääkiekko-ottelua. Kohtaus ei ole epäuskottava siksi, että HIFK voittaa Tuton Urpo Ylösen torjunnoista huolimatta 3-0, vaan siksi että Tuula huomaa miehensä häärivän kentällä erotuomarina. Hän ei ole tiennyt, missä mies iltaisin liikkuu! Elokuva vihjaa - eikä mitenkään hienovaraisesti - että Jukalla on urheilullinen, viriili, miehekäs salattu elämänsä, joka ei kotona ole päässyt esiin. Tästä kulmikkuudesta huolimatta elokuvaa on hauska katsoa, jo pelkästään ajankuvana! Elokuvaan sisältyy ilman muuta suomalaisen elokuvan historian hurjin hammaslääkärikohtaus, jonka rinnalla Erkki Karun Kun isällä on hammassärky (1923) kalpenee mennen tullen. Rauni Luoma näyttelee hammaslääkäriä ja Henny Valjus hammashoitajaa!

Pietari Suuri I (1937)

1700-luvun tutkimuksen seura järjesti Suomen elokuva-arkiston kanssa seminaariin 1700-luvun kuvauksesta elokuvassa, ja esitelmien päätteeksi näytettiin myös elokuvia. Ajattelin aluksi katsoa Vladimir Petrovin Pietari Suuresta (Pyotr pervyy I, 1937) vain alkua, mutta nauliinnuin Orionin istuimeen enkä päässyt pois ennen kuin valot syttyivät. Aleksei Tolstoin romaaniin perustuvassa suurelokuvassa kuvataan Pietari Suuren edesottamuksia Narvan taistelusta Pultavaan asti. Ainakin minut alkukohtauksen synkkä tunnelma vei mukanaan: kirkon kellojen hidas lyönti soi taustalla samaan aikaan, kun Pietari hävityn Narvan taistelun jälkeen pohtii mahdollisuuksiaan jatkossa. Kun Pietari päättää kerätä kirkonkelloista lisää rautaa tykkejä varten, ei ole vaikea nähdä yhteyttä siihen tapaan, jolla neuvostovalta suhtautui sakraaleihin tiloihin.

Pietari Suuren ensimmäiseen osaan on koottu välttämättömät Pietari-knopit. Ikkuna Eurooppaan avataan konkreettisesti, kun Pietari päästää länsituulen viiman puhaltamaan tanssisaliin. Pajareita nöyryytetään leikkaamalla muhkeat parrat. Ja Pietarin laivanrakennusintoa korostetaan voimakkaasti. Miten Pietari Suuren kaltaisen yksinvaltiaan kuva saattoi sopia 1930-luvun Neuvostoliittoon? Ehkä elokuvassa oli piirteitä, jotka auttoivat tukemaan nousevaa Stalinin valtaa. Elokuva esittää myös oikeutuksen koville ja julmille toimenpiteille: herkkänä hetkenä Pietari pyytää voimatoimiaan anteeksi pojaltaan Alekseilta, mutta tämä on vain ohimenevä tunnekuohu. Vahva johtajuus näytetään välttämättömänä vahvan valtion saavuttamiseksi. Selvästi elokuvassa korostetaan myös yhteiskuntaluokkien välisiä siteitä. Sotamies Fedka sieppaa sotasaaliikseen tytön, johon sotamarsalkka kuitenkin mielistyy. Eipä aikakaan, kun Menshikov (Mihail Zharov) kaappaa tytön itselleen. Ja lopuksi itse tsaari (Nikolai Simonov) rakastuu Katarinaan (Alla Tarasova) ja ottaa hänet makuukamariinsa.

Vladimir Petrovin Pietari Suuressa yllättää sen ruumiillisuus. Tsaari itse on värväämässä sotilaitaan ja melkein tunnustelemassa näiden mieskuntoa. Elokuvassa vuorottelevat kädenheilahdusten saattelemat huudahdukset ja ruumiita ravistelevat äänekkäät naurunpurskahdukset. Loppukuvissa tsaari kohottaa ilmaan vastasyntyneen pienokaisensa ja suutelee tämän paljasta takapuolta.

Abbasso la ricchezza! (1946)

Abbasso la ricchezza! valmistui sodan jälkitunnelmissa, eikä elokuvaa tietääkseni ole näytetty Suomessa. Nyt se on saatavana Franco Cristaldin tuotantoa esittelevässä dvd-sarjassa. Anna Magnani näyttelee äkkirikastunutta Gioconda Perfettiä, joka on sodan aikana kerännyt omaisuuden mustan pörssin hedelmäkaupalla. Yhteiskuntasuhteet ovat kääntyneet nurinniskoin, sillä Vittorio de Sican esittämä aatelismies, Ghiranin kreivi, joutuu asunnottomana majoittumaan Perfettin luokse. Vaikka Gioconda Perfetti on rikastunut kyseenalaisin keinoin, hän tuntuu autuaan tietämättömältä siitä, miten kaikki oikeastaan tapahtui. Sen sijaan hän on hurmaantunut yltäkylläisestä vauraudestaan ja haluaisi päästä seurapiireihin, vertaistensa luo. Lopputulos on ennustettava. Gioconda antautuu huijareiden käsiin, ja kohta on omaisuus tipotiessään. Elokuvan lopussa Gioconda on joutunut palaamaan lähtöruutuun, kadulle hedelmälaatikoiden ääreen. Loppu jättää ristiriitaisen tunteen: toisaalta vaurauden suoma helppo elämä tuntuu saavutettavalta, mutta toisaalta yhteiskuntajärjestys palautetaan lopuksi uomiinsa. Vaikka Giocondan ja kreivin suhde lämpenee elokuvan kuluessa, he eivät voi koskaan kohdata toisiaan tasavertaisina.

Lasisydän (1976)

Werner Herzogin elokuvia on ollut ikävä, mutta onneksi useat niistä ovat ilmestyneet dvd:nä. Lasisydän (Herz aus Glas, 1976) kuuluu Herzogin tuotannon avantgardistisimpaan linjaan. Sen päähenkilönä on Hias-niminen paimen (Josef Bierbichler), joka elokuvan alussa enteilee katastrofia. Elämä on kuilun partaalla. Elämän haurauden - lasimaisuuden - kohtaa pieni kylä, jonka vauraus perustuu rubiinilasin tuotantoon. Tehtaan nokkamies on kuollut ja vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Yhteisö ajautuu hysteriaan ja epätoivoon, josta se ei enää kykene nousemaan. Herzogin tyyli on minimalistinen, mutta ainakin minut niukka kerronta saa mukaansa. Itse tulkitsen elokuvan kommenttina modernisaatioon. Kylä elää luonnon manipulaatiosta, mutta lopultakin aineellinen menestys on hiuskarvan varassa. Yhteisö on teollisen toiminnan mukana heittäytynyt teknologiansa varaan ja ottanut samalla riskin kaiken romahtamisesta. Kun rubiinilasin resepti katoaa, moderni mieli särkyy kuin lasisydän.

Taivas maan päällä (2005)

Kuulun varmaankin siihen sankkaan joukkoon elokuvanharrastajia, jotka Blade Runnerin (1982) jälkeen odottavat Ridley Scottin uutuuksilta jotakin erityistä. Ehkä on paljon niitäkin katsojia, jotka joutuvat kerta kerran jälkeen pettymään. Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven, 2005) on pettymys, sille ei voi mitään, vaikka Gladiaattorin (2000) ja ehkä jo Kolumbus-elokuvan 1492 - paratiisin valloitus (1992) jälkeen tuntui, että Scott voisi ohjata sarjan kiinnostavia historiantulkintoja.

Taivas maan päällä tuntuu jo ensimmäisten kuviensa aikana yllätyksettömältä: keskiaikaa ei tosin kuvata pimeänä aikakautena, mutta väritykseltään se on tummanpuhuva, siniharmaa. Vaikka ristiretkien aikakautena voisi kuvitella, että uskonnon rooli korostuisi, Balianin (Orlando Bloom) osallistuminen retkelle Pyhään maahan selittyy enemmän henkilökohtaisen katastrofin kautta. Kun suuret aatteet ovat kriisissä, valtaelokuva motivoi tarinansa yksilöllisten tunteiden näkökulmasta. Näinhän tapahtuu Gladiaattorissakin. Lopulta uskonnolla on yllättävän pieni rooli. Itse asiassa Balianista rakennetaan kuva suvaitsevana isäntänä, jonka tiluksilla kristityt, juutalaiset ja muslimit saavat elää sulassa sovussa. Lopulta elokuvan suomenkielinen nimi Taivas maan päällä osoittautuu ironiseksi. Voi olla, että Balianin hetkellisesti isännöimä yhteisö merkitsi "taivasta maan päällä", suvaitsevaisuutta, mutta suuremmat voimat pyyhkivät Pyhän maan yli. Kun Balian elokuvan lopussa puolustaa Jerusalemia Saladdinin joukkoja vastaan, hän puolustaa enemmän ihmisiä kuin Kristuksen hautaa. Hän palaa kotikonnuilleen ja ehtii elokuvan viime metreillä tervehtiä Englannin kuningasta Rikhard Leijonanmieltä, joka on innokkaasti ratsastamassa Pyhää maata pelastamaan. Tuntuu siltä, että Scottin tulkinta on kyyninen: poliittiset voimat taistelevat Jerusalemista, samaan tapaan kuin tänäänkin, eikä mittelölle ole ratkaisua. Siksi Balian vetäytyy henkilökohtaiseen elämäänsä.

Ostin vuosia sitten videokasettina Youssef Chahinen elokuvan Saladdin (El Naser Salah el Dine, 1963), joka kuvasi erittäin mielenkiintoisesti samoja tapahtumia arabialaisesta näkökulmasta. Kunpa se tarttuisi
televisiokanavien haaviin ja pääsisi vihdoinkin esiin!

Aleksis Kiven elämä (2002)

Jotenkin tuntuu, että Jari Halosen Aleksis Kiven elämä on tehnyt kriitiikot asettomiksi. Elokuvaa on melkein pakko kehua, kun lopputulos on niin persoonallinen. Tänään, kun teatterielokuvassa kerronta on konventionaalisempaa kuin koskaan, Aleksis Kiven elämää on hankala arvioida jo siitä syystä, että sen tapa korostaa omaa kerronnallisuuttaan on niin poikkeuksellista ja jo lähtökohtaisesti kannatettavaa. Jari Halosta ei voi moittia anakronismien käytöstä: kyse on tietoisesta tyylikeinosta. Silti oma suhteeni on ristiriitainen. Toisaalta nautin elokuvan omituisista ratkaisuista, toisaalta kärsin määrättömästi esimerkiksi kohtauksessa, jossa Aleksis saapuu säätyläistön Suomi-juhlaan. Halosen kritiikki ruotsinkielistä kulttuuria kohtaan on häikäilemättömän puolueellista. Mutta tämä onkin parasta: elokuva ei ole missään vaiheessa keskinkertainen. Kohtaukset ovat joko surkeita tai loistavia.

Aatamin kylkiluu (1949)

George Cukorin Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949) on vain etäinen kaiku 1930-luvun Hollywoodin parhaimmista screwball-komedioista, joissa dialogi oli sähäkämpää kuin ehkä koskaan myöhemmin. Silti Aatamin kylkiluu on hauskaa katsottavaa. Katherine Hepburn ja Spencer Tracy näyttelevät juristeja, Adam ja Amanda Bonneria, jotka joutuvat eri puolille oikeussalia, syyttäjäksi ja asianajajaksi. Oikeudenkäynnistä tulee mieheyden ja naiseuden taistelukenttä. Kun elokuva valmistui vuonna 1949, sukupuoliroolit olivat uudelleenneuvottelun kohteena. Vaadittiin, että sodasta palanneille miehille pitäisi löytyä sija työelämästä, jossa naiset olivat sotavuosien aikana saaneet vahvemman jalansijan. Ehkä elokuvassa on kommentointia juuri tästä tilanteesta. Välillä dialogiin on ujutettu liikaakin ajankohtaisia stereotypioita. Itseäni jäi elokuvan jälkeen askarruttamaan se, millaisista sosiaalisista eroista asetelma kielii. Oikeudenkäynnin kohteena on mitä ilmeisimmin alemman yhteiskunnallisen ryhmän kolmiodraama, jota korkeasti koulutetut juristit ryhtyvät mestaroimaan. Oikeastaan he käyttävät hyväkseen Doris Attingerin (Judy Holliday) hätää ja Warren Attingerin (Tom Ewell) röyhkeyttä.