22. heinäkuuta 2017

Punaparta 1–3

Victor Hubinonin piirtämä ja Jean-Michel Charlier'n käsikirjoittama Punaparta (Barbe-Rouge) on kuuluisimpia merirosvosarjakuvia, johon suomalaiset tutustuivat aluksi pariodian muodossa. Vuonna 1969 ilmestyi suomeksi Goscinnyn ja Uderzon Asterix gladiaattorina (Astérix gladiateur, 1964), jossa gallialaiset törmäsivät punapartaiseen merirosvoon, hänen puujalkaiseen, latinankielisiä fraaseja toistelevaan apulaiseensa ja afrikkalaiseen tähystäjään, joka sittemmin vajosi lukemattomia kertoja meren aaltoihin märssykorissa. Alkuperäiseen Punapartaan suomalainen lukijakunta pääsi perehtymään Zoom-lehdessä vuonna 1974: lehti julkaisi tarinat Karibean paholainen (Le Démon des Caraïbes, 1961) numeroissa 1–9/1974, Seitsemän meren kuningas (Le Roi des Sept Mers, 1962) numeroissa 12–20/1974 ja Vainottu perillinen (Le Fils de Barbe-Rouge, 1963). Kaksi ensimmäistä osaa sisälsivät myös episodin Le Jeune Capitaine, joka ilmestyi Ranskassa omana albuminaan. Sittemmin Zoom-albumisarjassa julkaistiin vielä episodit Varpushaukan salainen matka (La Mission secrète de l'Épervier, 1971) ja Kaappaus merellä (Barbe-Rouge à la rescousse, 1972), jotka alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä ovat vasta osat 13 ja 14. Suomalaisille lukijoille jäi arvoitukseksi, mitä sarjassa noiden tarinoiden välissä tapahtui.

Suomessa Punaparta palasi parrasvaloihin vuonna 2013, kun Egmont Kustannus julkaisi ensimmäisen Punaparta-integraalin, joka sisältää ensimmäisen osan, nyt nimellä Karibian demoni, sekä Seitsemän meren kuninkaan. Le Jeune Capitaine jakaantuu näihin kahteen kertomuksen, joten integraali sisältää Punaparran kolme ensimmistä albumia. Ranskassa integraaleja on julkaistu jo yksitoista volyymia, mikä käsittää kaikki albumit vuoteen 1997 asti. Näyttää siltä, että suomenkielinen julkaisuprojekti loppui ensimmäiseen osaan, sillä toista ei ole ainakaan vielä ilmestynyt. Luin itse Punapartaa lapsena Zoom-lehdestä, ja vuosikymmenien jälkeen tuntuu, että sarja on säilyttänyt seikkailullisen hohdokkuutensa. Hubinonin piirosjälki on huoliteltua ja selkeä, vaikkakaan ei kovin dynaamista, mutta Charlier'n tarinankuljetus pitää mielenkiinnon vireillä. Nyt, aikuisena, voi huomata, miten taitavasti sarjaan on punottu aineiksia eurooppalaisen kirjallisuuden perinteestä, Cervantesista Alexandre Dumas'han. Salaperäinen merirosvo Punaparta on sarjan keskushenkilö, mutta hänen persoonansa jää lopulta arvoitukselliseksi. Punaparta itse viittaa siihen, ettei yhteiskunta antanut muuta mahdollisuutta kuin rosvon uran, mutta ainakin sarjan alkuvaiheessa tarkemmat motiivit jäävät kertomatta. Pian keskiöön asettuukin Eric, oikealta nimeltään Thierry de Montfort, joka jää orvoksi ja jonka Punaparta ottaa lapsekseen. Ericin varttumisesta ja samalla hänen pyrkimyksestään päästä pois oravanpyörästä tulee sarjan alkuosan ydin. Salanimen turvin Eric ryhtyy opiskelemaan merikapteeniksi Saint-Malossa, mutta katkaisee koulutuksensa tullakseen pelastamaan isänsä, joka on päätynyt vangittuna Lontooseen. Poika ei kuitenkaan suostu seuraamaan merirosvojen mukana Karibialle vaan jää Lontooseen, mutta ennen pitkää hän päätyy oman laivansa kippariksi Afrikan orjarannikolle. Integraalin lopussa Punaparta paljastaa pojalleen dokumentit, jotka kertovat hänen taustastaan ja todellisesta identiteetistään.

Tätä kirjoittaessa olen jo lukenut sarjan jatkoa saksankielisenä versiona: seuraavissakin episodeissa Eric on sarjan keskus. Hänen etsintänsä jatkuu.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Hieno ja kiva kirjoitus. Korjaisin kuitenkin yhden asian. Suomalaisten tutustuminen Punapartaan ensiksi Asterix-parodian muodossa ei ole totta, sillä sarjaa nähtiin sitä ennen Nastasarjoissa jo vuonna 1964. Katso todisteet netistä vaikkapa Moogin arkistosta: http://www.antikvariaattimakedonia.fi/moog/index.php?sivu=lehdet&moog_sankari_id=24 Korjaisitko siis tuon asiaan mainioon kirjoitukseesi?