15. tammikuuta 2016

Carmina Burana

Turun filharmoninen orkesteri täytti viime vuonna 225 vuotta ja elää vahvaa kautta. Tällä viikolla se esitti solistien ja kuorojen yhteisvoimin, Leif Segerstamin johdolla, Carl Orffin Carmina Buranan kolme kertaa peräkkäin täydelle salille. Olin itse kuuntelemassa ja ihmettelemässä ensimmäistä esitystä keskiviikkona 13. tammikuuta. Tänä keväänä Orffin dramaattinen kantaatti kuullaan myös Kansallisoopperassa toukokuussa, jossa baritoniosuudet laulaa Ville Rusanen, kuten nyt kuulluissa esityksissä. Muina solisteina Turussa kuultiin Kaisa Rantaa ja Dan Karlströmiä. Esitys oli massiivinen ja varmaankin suurellisinta, mitä Turun konserttitalossa voidaan toteuttaa. Yleisön saapuessa salissa leijui hämyinen usva kuin merkkinä niistä arkaaisista sävyistä, jonne Orffin teos johtaa.

Müncheniläinen Carl Orff (1895–1982) sävelsi teoksen vuosina 1935–36 ja oli kantaesityksen koittaessa kesäkuussa 1937 42-vuotias. Hän oli ehtinyt säveltää jo muun muassa kantaatit Franz Werfelin ja Bertolt Brechtin tekstien pohjalta. Carmina Buranan valmistuttua Orff ymmärsi itsekin iskeneensä kultasuoneen ja luoneensa tyylillisesti jotakin uutta. Carmina Burana on kantaatti, mutta sitä voi kutsua myös näyttämöteokseksi. Siitä tuli lopulta trilogian ensimmäinen osa, ja kaksi muuta, Catulli Carmina (1943) ja Trionfo di Afrodite (1953), seurasivat myöhemmin. Keskiajan lisäksi Orffia kiehtoi antiikki: toisen maailmansodan jälkeen valmistuivat vielä Antigonae (1949), Oedipus der Tyrann (1959), Prometheus (1968) ja De temporum fine comoedia – Das Spiel vom Ende der Zeiten (1973). Orffin työpöydältä kirposi myös satuaiheisia näyttämöteoksia, kuten Der Mond (1939) ja Die Kulge (1943), jota voi kätevästi kuunnella esimerkiksi Spotifysta. Turun esityksessä Carmina Buranassa jäivät mieleen sen laajat tunnerekisterit, kohtalokkaista alkutahdeista lemmen hurmaan ja viinan viettelyksiin. Rytminen musiikki viittaa Stravinskiin, mutta samalla jonnekin paljon kauemmas muusiikin juurille. Olin kuulevinani välillä häivähdyksen Mahleriakin. Huikea on Orffin orkesterikoneisto, jossa on mukana muun muassa kaksi flyygeliä ja celesta!

Carmina Burana nostaa esille 24 keskiyläsaksan- ja latinankielistä runoa, jotka kumpuavat 1100- ja 1200-lukujen satiirista runoutta käsittelevästä 254 draama- ja laulutekstin kokoelmasta. Säveliä ei tässä kokoelmassa ollut, mutta paljon muuta aineistoa keskiajan sielunmaisemasta. Turun esitystä kuunnellessa nousi mieleen Tuomas M. S. Lehtosen väitöskirja Fortuna, Money, and the Sublunar World (1995) jo pelkästään siksi, että Fortuna, raha ja kuunalinen maailma olivat vahvasti läsnä esityksen visualisoinnissa. Videoprojisointi nosti yleisön oikealle ja vasemmalle puolelle tulisen kehän, joka muuttui Fortunaksi ja kuuksi yhtä aikaa. Katsojista tuli kuunalisen maailman kansalaisia. Jos oikein tulkitsin, tätä seurasi alkuperäisen codexin Fortuna, joka hitaasti pyöri Orffin oikukkaan musiikin myötä. Paljon mietin kuunnellessa myös sitä, millaisessa maailmassa Orffin keskiaikainen tulkinta sai ensi-iltansa. Kansallissosialistisessa Saksassa Carmina Burana herätti aluksi epäluuloja, mutta sen suosio oli taattu. Laajemman kansainvälisen huomion kantaatti sai vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ehkäpä Orffin tyyli oli jotakin sellaista, joka istui 30-luvun Saksan spektaakkelin politiikkaan, mutta se oli toisaalta niin dekadentti, ettei se osallistunut vallitsevan arvomaailman pönkittämiseenkään. Sittemmin teoksen avaus- ja päätösjaksosta on tullut lukemattomien spektaakkelien tausta-aineistoa, mutta koko teos on monipuolinen tunteiden kirjo, elämän koko kuva.

Turun esityksen voi katsoa kokonaisuudessaan täältä:

http://vod.kepit.tv/tfo.html?kepit_id=52ed1c5078c8ef6f1a000029&kepit_lang=fi


Ei kommentteja: