28. helmikuuta 2015

Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949)

Viulisti Heimo Haiton (1925–1999) ura on innoittanut kolme näytelmäelokuvaa, Toivo Särkän ohjaamat Pikku pelimanni (1939) ja Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1949) sekä Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon biopic-elokuvan Da Capo (1985). Särkän elokuvat muodostavat kiinnostavan kaksikon, sillä ensimmäinen valmistui Haiton lapsitähteyden siivittämänä hieman ennen talvisotaa ja jälkimmäinen toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Haitto oli jo kasvanut ”viulun kuninkaaksi”. Muutosta kuvastavat myös elokuvien julisteet: Pikku pelimannin markkinoinnissa korostuu iloinen nuorukainen, joka esiintyy silkasta soittamisen ilosta, Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi taas tuo esiin sisäistyneen taiteilijan, jossa soittamisen riemu on vaihtunut elämää suuremman taiteen sisäistyneeksi luomiseksi.

Toivo Särkän ohjauksia voi tarkastella myös toisen maailmansodan luomassa kehyksessä. Pikku pelimanni valmistui nopeasti syksyllä 1939, ja se sai ensi-iltansa hieman ennen talvisodan puhkeamista 12. marraskuuta. Heimo Haitto, silloin 14-vuotias, näytteli Olavia, jota äiti Anna (Regina Linnanheimo) ei kyennyt elättämään vaan poika sai kasvaa setänsä Antin (Jalmari Rinne) hoteissa. Kun aika Antista jättää, ”pikku Paganini” siirtyy professorin (Aku Korhonen) oppiin. Kun Pikku pelimanni sai ensi-iltansa, Haitto ja hänen opettajansa Boris Sirpo olivat jo siirtyneet Yhdysvaltoihin. Sodan keskellä Haitto hankki lisää oppia, mutta hän myös soitti ahkerasti sekä Hollywoodissa elokuvamusiikkia että Los Angelesin filharmonikoissa. Suomeen hän palasi lyhyesti vuonna 1948, mikä herätti paljon huomiota. Särkkä sai idean toteuttaa uuden version aiemmasta elokuvastaan, ja tuloksena oli Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi.

Suomen-vierailunsa yhteydessä Haitto kävi Suomen Filmiteollisuuden studioilla Liisankadulla tutustumassa siihen väkeen, jonka kanssa hän oli työskennellyt vajaa kymmenen vuotta aiemmin. Tämän vierailun Särkkä taltioi ja asetti osaksi uutta elokuvaa. Samalla Pikku pelimannin materiaalia tiivistettiin. Lopputulos on poikkeuksellinen siinä mielessä, että Haitto nähdään elokuvassa kahdessa ikävaiheessa. Ja vaikka hän aiemmassa aineistossa onkin nimeltään Olavi, päähenkilön identiteetistä ei ole epäselvyyttä. Tämä antaa lopputulokselle metaelokuvallista sävyä. Uusi elokuva nosti esille nimenomaan elokuvan tekemisen, kun Haitto soittaa niille näyttelijöille ja sille kuvaushenkilökunnalle, joka oli ollut mukana ennen talvisotaa. Samalla elokuvasta välittyy paitsi poikkeuksellinen kunnioitus kohdettaan kohtaan myös toisen maailmansodan jälkeisen kurimuksen jälkeinen ylpeys suomalaisen taiteilijan kansainvälisestä menestyksestä.

Ei kommentteja: