Sininen gardenia (1953)

Fritz Langin ohjaus Sininen gardenia (The Blue Gardenia, 1953) sai tv-ensi-iltansa sunnuntaina Teemalla. Vera Casparyn tarinaan perustuvaa jännityselokuvaa pidetään usein Langin sanomalehti-noir-trilogian aloituksena. Sen jälkeen seurasivat Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps, 1956) ja Sähkötuoli odottaa (Beyond a Reasonable Doubt, 1956), joita ei vähään aikaan ole nähty, jälkimmäinen viimeksi vuonna 1990.Yhteistä elokuville on kriittinen suhtautuminen sanomalehdistöön. Oma tutkimusteemansa olisikin analysoida tarkemmin, miten sanomalehdistön kuva on Hollywood-elokuvissa muuttunut. Aineistoa olisi todella runsaasti!

Sininen gardenia asettaa keskiöön puhelinvaihteessa työskentelevän Norah Larkinin (Anne Baxter), ja myöhemminkin elokuvassa puhelinta käytetään tehokkaasti, useaan otteeseen. Puhelinvaihde saa symbolisen merkityksen ihmisten yhteenliittäjänä mutta samalla odottamattomien kohtaamisten ja paljastusten välineenä. Sininen gardenia ei ole tyylipuhdas trilleri, ja ehkäpä juuri siksi sitä on myös kritisoitu. Toisaalta juuri sekamuotoisuus tekee siitä mielenkiintoisen. Elokuvassa on melodraaman piirteitä, kun uskollinen Norah saa kirjeen Korean sotaan lähteneeltä rakastetultaan, joka tunnustaa löytäneensä uuden puolison. Norah hairahtuu lähtemään sokkotreffeille naistenmiehenä tunnetun Harry Prebblen (Raymond Burr) kanssa. Drinkkejä kaatuu kurkkuun, ja lopulta Norah menettää tajuntansa. Eipä aikaakaan, kun Harry löytyy surmattuna ja Norah pitää itseään syyllisenä.

Sinisen gardenian vahvuus on sen subjektiivisessa näkökulmasta: maailmaa katsotaan Norahin näkökulmasta. Hetken hairahdus saa katastrofaaliset mittasuhteet, ja elokuvan miehet ovat jäjrestään petollisia. Harry Prebblen lisäksi elokuva esittelee poliisikomisario Sam Haynesin (George Reeves), jonka ylimielisyydellä ei ole rajaa, ja sanomalehtimies Casey Mayon (Richard Conte), joka etsii murhaajaa ja kuuluttaa tätä lehtensä välityksellä. Näennäisestä sympaattisuudestaan huolimatta Caseylla ei ole aikomustakaan toteuttaa lupaustaan. Miehisen epäluotettavuuden kruunaa kelvoton hampurilaisbaarin pitäjä, joka lopulta kavaltaa Norahin poliisille.

Sininen gardenia hätkähdyttää musiikillisilla viittauksillaan. En tarkoita Nat King Colen loistavaa esiintymistä ravintolakohtauksessa, vaan elokuvan loppua, jossa kaiken avaimeksi osoittautuu äänilevyliike. Elokuvan musiikista vastaa Raoul Kraushaar, mutta lopussa pääroolin kaappaa Richard Wagnerin Tristan ja Isolde. Melkein surrealistiselta tuntuu ajatus, että Isolden lemmenkuolo soi levylautasella samaan aikaan, kun Harry Prebble saa kuolettavat iskut hiilihangosta... Erikoista elokuvassa ovat myös monet sotaviittaukset. Korean sota on esillä useampaan kertaan, ja eräässä kohtauksessa Casey Mayolle ehdotetaan vetypommin koeräjähdyksen uutisointia murhamysteerin sijaan...