14. heinäkuuta 2014

Murhan sävel (1944)

FST esitti sunnuntaina 13. heinäkuuta huippukiinnostavan tanskalaisen film noir -klassikon Murhan sävel (Mordets melodi, 1944). Juuri viime keväänä Suomalaisen elokuvan festivaalilla pohdittiin, millaista olisi kotimainen film noir, mutta tuntuu, ettei Suomessa tehty missään vaiheessa yhtä puhdaspiirteitä mustaa elokuvaa kuin Murhan sävel. Toki voidaan keskustella siitä, onko oikeastaan kyse film noirista, jos sillä viitataan Hollywood-elokuvan vaikutukseen. Todennäkisempää onkin, että tummanpuhuva rikostarina on saanut innoitusta ranskalaisesta perinteestä, varsinkin kun ranskalaisuus on Murhan sävelessä muutoinkin läsnä.

Kiinnostavaksi Murhan sävelen tekee myös ohjaaja Bodil Ipsen (1889–1964), joka oli Tanskan kuuluisimpia elokuva- ja teatterinäyttelijiöitä ja aloitti uransa valkokankaalla jo vuonna 1913. Ennen pitkää Ipsen siirtyi kameran taakse, ja hän oli harvoja naisia, jotka loivat Tanskassa uran ohjaajana 1940- ja 1950-luvuilla. Ipsen ohjasi kymmenen pitkää elokuvaa vuosina 1942–51, ja hänen tavaramerkkinsä olivat synkät psykologiset trillerit. Innostuin Murhan sävelestä siinä määrin, että laitoin heti tilaukseen kaksi Ipsenin myöhempää teosta, Veriset niityt (De røde enge, 1944) ja Paratiisikahvila (Café Paradis, 1950). Molemmat ovat ilmestyneet Tanskassa dvd:nä tanskankielisin tekstein. Veriset niityt kuvaa vastarintaliikkeen toimintaa toisen maailmansodan aikana, ja se palkittiin Cannesin juhlilla heti sodan jälkeen.

Murhan sävel alkaa pimeällä kadulla, osto- ja myyntiliikkeessä, jonka omistaja joutuu murhaajan urhiksi. Taustalla soi ranskalainen chanson ”Si petite”. Pian katsoja tutustuu laulajaan nimeltä Odette Margot (Gull-Maj Norin). Hän on palannut kotikonnuilleen Pariisista, ja hänen perässään on muuttanut salaperäinen Louis Valdini (Angelo Bruun), manageri, imitaattori ja hypnotisoija, joka paljastuu myös Odetten, alias Sonjan, entiseksi aviomieheksi. Pariskunta on tehnyt aikanaan kiertueen, jossa Sonja on miehensä hypnotisoimana tehnyt mitä tahansa. Voiko karumpaa kuvaa avioliitosta enää olla? Vielä nytkin Odette epäilee olevansa miehensä yliluonnollisilta tuntuvien voimien välikappaleena. Odetten bravuuri laulajana on chanson, jonka kaikki todistajat vannovat kuuluneen murhapaikalta ja vielä diivan itsensä laulamana. Menneisyys piinaa päähenkilöitä niin kuin film noirissa on tapana, mutta nykyisyys tuntuu yhtä ankealta.

Murhan sävel tuo mieleen Fritz Langin elokuvan M – kaupunki etsii murhaajaa (M – Eine Stadt sucht einen Mörder, 1931), jossa tappaja viheltää Edvard Griegin melodiaa. Tällä kertaa murhaajan läsnäolon kuulee ranskalaisesta chansonista. Äänimaiseman merkitykseen liittynee sekin, että elokuva perustui kuunnelmaan. Vaikka Bodil Ipsenin elokuva tuntuu olevan ajan hermolla, siinä on muistumia vanhemmasta perinteestä. Louis Valdinin ja Odetten suhde tuo mieleen 1800-lukulaisen kiinnostuksen somnambulismin, uniin, hypnoosiin ja tiedostamattomaan. Elokuvaa katsoessa ei voi olla myöskään ajattelematta aikalaiskontekstia. Elokuva valmistui toisen maailmansodan viime vaiheessa, maassa, joka oli saksalaisten miehittämä. Odetten kohtalon voi tulkita allegoriana poliittisesta tilanteesta: tuntuu, ettei edes loppuratkaisu puhdista häntä piinaavasta syyllisyyden kokemuksesta. Syyllisyys on olosuhteiden tuotetta, mutta ennen pitkää kaikki ovat pelon ja epäilyksien vallassa. Kun murhaaja iskee kolmanteen uhriinsa, jopa Odetten uusi rakastettu Max (Poul Reichhardt) pitää Odettea syyllisenä.

Ei kommentteja: