12. heinäkuuta 2014

Enkeleitä, onko heitä... (1961)

Lars-Magnus Lindgrenin käsikirjoittama ja ohjaama Enkeleitä, onko heitä... (Änglar, finns dom..., 1961) perustuu John Einar Åbergin romaaniin, ja sitä pidetään toisinaan ruotsalaisen romanttisen elokuvan klassikkona. Sana ’klassikko’ on ehkä liian vahva, mutta ajan henkeä Tukholman kaupunkiin ja saaristoon sijoittuvassa värielokuvassa on kosolti. Hollywoodin romanttisten komedioiden tapaan Enkeleitä, onko heitä... sisältää nokkelaa sanailua, ja varsinkin pääroolin esittäjien Jarl Kullen ja Christina Schollinin yhteinen kemia toimii hienosti. Aloituskohtauksessa nuorukainen nimeltä Jan Froman (Jarl Kulle) lukee puiston penkillä teosta Vägen till framgång. Lukemastaan innoittuneena hän hakee paikkaa pankin vahtimestarin apulaisena. Pankissa Jan tapaa Margareta Güntherin (Christina Schollin), joka on paremmista piireistä, amiraalin tytär, ja lisäksi rikkaan laivanvarustajan kihlattu. Jo ensi kohtaamisen jälkeen Jan haaveilee avioliitosta, ja Margareta on myöntyväinen lähentelyihin tehdäkseen poikaystävänsä mustasukkaiseksi. Ensimmäinen purjehdusretki saaristoon on niin viaton, että Margaretakin pettyy, mutta seuraava vie pariskunnan mennessään... Ihmeenomaisuutta elokuvaan tuo Janin äkillinen menestys pörssimarkkinoilla, jolloin hän yhtäkkiä onkin saavuttanut uskottavuutta sulhasena.

Enkeleitä, onko heitä... hyödyntää ruotsalaisen elokuvan kansainvälistä mainetta rohkeana ja eroottisen elokuvana. Paljasta pintaa vilahtaa saaristokohtauksissa, vaikkakin nykymittapuulla mitattuna äärimmäisen hillitysti. Epäilemättä tämä rohkeus oli osasyynä siihen, että elokuva myyttiin muun muassa Meksikoon ja Argentiinaan.Näistä kansainvälisistä markkinoista myös suomalaiset yrittivät päästä osalliseksi, sillä Toivo Särkän myöhemmin samana vuonna ensi-iltaan saattama Kuu on vaarallinen (1961) sisältää samantapaista sensaatiohakuisuutta. Enkeleitä, onko heitä... on mielestäni kuitenkin tyylikäs, ja sen saaristokuvat ovat aidosti aistillisia. Tyyllisesti ohjaaja on modernistisimmillaan juuri kalliosaarten pelkistetyissä kohtauksissa. Musiikillisena kursiositeettina on Evert Tauben laulu ”Så skimrande var aldrig havet”.

Ei kommentteja: