Pitkän päivän ilta (1993)

James Ivoryn ohjaus Pitkän päivän ilta (Remains of the Day, 1993) perustui Ruth Prawer Jhabvalan käsikirjoitukseen, kuten niin moni muukin Ivory-elokuva. Pohjana oli japanilaissyntyisen kirjailijan Kazuo Ishiguron romaani, joka sijoittuu englantilaiseen kartanoon toisen maailmansodan molemmin puolin. Jos Ishiguron romaaneissa tarina paljastaa välillisesti päähenkilöiden tunteet, juuri tälle ajatukselle Ivoryn elokuva tekee oikeutta. Tuskin missään elokuvassa on näin pidättynyttä tunteiden ilmaisua. Aivan kuin sisimpien ajatusten paljastaminen tuottaisi päähenkilöille suurta tuskaa. James Ivoryn tuotantoa pitäisi ehdottomasti katsoa laajemmalla kirjolla, mutta tuntuu, että Pitkän päivän illassa kaikki loksahti kohdalleen. Usein Ivory on kuvannut säätyläistöä, mutta nyt näkökulma on palvelijoiden puolella.

Pitkän päivän illan päähenkilö on hovimestari James Stevens (Anthony Hopkins), joka palvelee uskollisesti isäntäänsä lordi Darlingtonia (James Fox). Stevens on lojaali, rauhallinen ja pikkutarkka. Elokuva takautuu toista maailmansotaa edeltävään aikaan, jolloin kartanoon saapuu palvelijaksi neiti Kenton (Emma Thompson). Stevens on kykenemätön ilmaiseman rakkauttaan, eikä tämä tilanne muutu vuosien karttuessa. Anthony Hopkins tekee loistavan suorituksen patoutuneiden, kätkettyjen tunteiden tulkkina. Palvelijan uskollisuus asettuu poliittiseen kontekstiin, sillä nouseva kansallissosialismi on hovimestarille jotakin, jonka kommentointi ei hänelle kuulu. Vaikka elokuva sijoittuu Englantiin, voisi miltei tulkita, että ylikorostunut itsehillintä on kommentti 1930-luvun poliittiseen eskalaatioon, johon kansalaisyhteiskunta ei ajoissa reagoinut. Tuntuu, ettei Stevens ole vain palvelija vaan kansalaisen ankea kuva.