Kaarina Maununtytär (1954)

Alf Sjöbergin (1903–1980) uralta on mieleeni jäänyt vaikuttava Tie, joka taivaaseen vie (Himlaspelet, 1942), huikea moraliteetti, joka nähtiin tv:ssä viimeksi vuonna 1998. Sjöbergin tuotannosta voi mainita Ingmar Bergmanin käsikirjoitukseen perustuvan Kiihkon (Hets, 1944) ja August Strindbergin näytelmään pohjautuvan Neiti Julie (Fröken Julie, 1951). Vahva strinbergiläisyys leimaa myös vuonna 1954 valmistunutta historiallista elokuvaa Kaarina Maununtytär (Karin Månsdotter, 1954), jossa on hyödynnetty näytelmää Eerik XIV. Sjöbergin fokuksessa on kuitenkin nuori Kaarina (Ulla Jacobsson), joka Strinbergin draamassa jää heikkohermoisen kuninkaan varjoon.

Kaarina Maununtyttäressä huomio kiinnittyy alusta lähtien tyyliin. Sven Nykvistin kuvaus on sävykästä, liikkeet ja eleet harkittuja. Elokuvaa on kuvattu aidoilla paikoilla Gripsholmissa, Kalmarissa, Uppsalassa ja Strängnäsissä, mutta sisäkuvat on tehty studiossa. Suomalaisittain harmillista on, että Eerikin ja Kaarinan vaihe Turun linnassa on nipistetty pois, ja Suomeen viitataan vain muutamassa repliikissä. Sjöberg korostaa alusta lähtien elokuvaa historiallisena esityksenä, ei kurkistusaukkona menneisyyteen. Vieraannuttavana efektinä Kaarinan tarina kuvataan alussa mykkäelokuvan keinoin, lähestulkoon parodisessa muodossa. Tämän jälkeen elokuva siirtyy esittämään kuvaelmia August Strindbergin näytelmästä, ja katsoja pääsee keskelle Eerikin (Jarl Kulle) ja Göran Perssonin (Ulf Palme) kiihkeää kamppailua. Strindbergin mieskeskeisen näkökulman jälkeen painopiste siirtyy vähä vähältä Kaarina Maununtyttäreen, joka jää armottomasti poliittisen vehkeilyn jalkoihin. Viimeisissä kuvissa Kaarina häviää öiseen lumipyryyn tyttärensä Sigridin kanssa.

Kaarina Maununtytär on täysin poikkeuksellinen historiallinen elokuva, jos sitä verrataan vaikkapa saman ajan yhdysvaltalaiseen tai suomalaiseen tuotantoon. Vieraannuttamisen menetelmä tuo mieleen tšekkiläisen elokuvan, esimerkiksi Karel Zemanin ja Oldřich Lipskýn omintakeiset luomukset, mutta Sjöbergin teos on historiallisen elokuvan lajityypissä yllättävän varhainen art house -tulkinta. Vieraannutuksen lisäksi huomio kiinnittyy siihen kiihkeyteen, jolla Eerikin sekopäisyyttä ja vainoharhaisuutta kuvataan. Rytmi on hengästyttävä. Tätä kiihkeyttä lataa hienosti myös Lille Bror Söderlundhin (kuvassa vasemmalla) musiikki. Nuorena kuollut Söderlundh (1912–1957) oli tehnyt Sjöbergin kanssa yhteistyötä jo Himlaspeletissä, ja Kaarina Maununtyttäreen hän sävelsi uransa räiskyvintä musiikkia.