7. maaliskuuta 2014

Ei koskaan enää rakkautta (1931)

Ei koskaan enää rakkautta (Nie wieder Liebe!, 1931) oli Anatole Litvakin toinen ohjaus. Ura ohjaajana oli alkanut UFA:n studioilla edellisenä vuonna komedialla Dolly kunnostautuu (Dolly macht Karriere, 1930).  Ei koskaan enää rakkautta on huippukiinnostava myös siksi, että se merkitsi alkusysäystä toiselle nomadiselle elokuvantekijälle, Max Ophülsille, joka oli mukana apulaisohjaajana, saamassa oppia ikätoveriltaan, joka oli jo ehtinyt kouliintua niin Pietarissa kuin Pariisissakin. Ophüls ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa Das verliebte Firma vuonna 1932. Tilanne oli monella tapaa kiinnostava, sillä Berliini, Pariisi, Lontoo ja Wien muodostivat ylirajaisen elokuvapiirin, jossa tekijät liikkuivat, ja myös markkina-alue oli yhteinen. Useista elokuvista tehtiin säännönmukaisesti saksan-, ranskan- ja englanninkieliset toisinnot samalla kertaa. Niinpä Ei koskaan enää rakkautta kuvattiin myös ranskaksi nimellä Calais-Douvres (1931). Käytäntö jatkui 30-luvun puoliväliin asti, eikä se ehkä päättynyt vain äänielokuvan standardisoitumiseen vaan poliittisten olosuhteiden muutokseen.

Ei koskaan enää rakkautta on kiinnostava ihmisten risteysasema. Litvakin ja Ophülsin lisäksi huomio kiinnittyy tuottaja Gregor Rabinovitschiin. Vuonna 1889 Kiovassa syntynyt tuottaja siirtyi monien elokuva-alan ammattilaisten tapaan Pariisiin lokakuun vallankumouksen jälkeen. Juuri siellä ukrainalaissyntyiset tekijät kohtasivat, ja Anatole Litvak pääsi apulaisohjaajaksi Rabinovitschin tuottamaan ja Alexander Volkoffin ohjaamaan Casanovaan (1927). Vuodesta 1928 lähtien Rabinovitsch toimi Berliinissä, ja juuri hän antoi Litvakille mahdollisuuden ohjata esikoiselokuvansa Dolly kunnostautuu. Rabinovitsch auttoi alkuun monia muitakin tekijöitä: hän tuotti muun muassa itävaltalaisen Willi Forstin esikoiselokuvan  Schubertin lemmentarina (Leise flehen meine Lieder, 1933) yhdessä Arnold Pressburgerin kanssa. Juutalaisen syntyperänsä vuoksi Rabinovitschin täytyi paeta takaisin Pariisiin vuonna 1934. Hän kuoli Münchenissä vuonna 1953.

Ei koskaan enää rakkautta on kevyt musiikkikomedia, jonka alku sijoittuu Yhdysvaltoihin, vaikka vapaudenpatsas näyttääkin moneen kertaan kopioidussa VHS-nauhassa aika robustilta. Alkukuvan jälkeen seuraa hieno kamera-ajo New Yorkin öisten mainosvalojen halki, ja myöhemminkin Litvakin ohjauksessa on teknisiä oivalluksia ja ketterää kameran käyttöä. Itse tarinan keskiössä on playboy Sandercroft (Harry Liedtke), jonka palvelija Jean (Felix Bressart) pitää tilikirjaa kaikista isännän naisseikkailuista ja niiden kustannuksista. Mieleen tulee Leporellon rooli Mozartin Don Giovannissa. Lopulta Sandercroft päättää ryhtyä selibaattiin ja lähtee merille Odysseus-purrellaan. Viisi vuotta laiva ehtii seilata, kunnes Englannin kanaalista miehistö pelastaa hätään joutuneen uimarin Gladys O'Holloranin (Lilian Harvey), joka väittää olleensa uimassa Doverista Calais'hen. Eipä aikaakaan, kun Sandercroftin elämä on raiteiltaan. Tarina huipentuu Nizzassa, hotelli Negrescossa, ja loppukuvissa Odysseus-laivan nimikin muuttuu Gladysiksi: Sandercroftin harharetket ovat päättyneet. Kuten tämä kuvaus kertoo, juoni ei ole erityisen syvällinen, mutta juuri tällaisia höyhenenkevyitä komedioita 30-luvun alussa tehtiin paljon. Elokuva perustuu Julius Berstilin (1883–1975) romaaniin Dover-Calais, joka oli ilmestynyt vuonna 1926. Juutalaistaustainen Berstl asui toisen maailmansodan aikana Iso-Britanniassa ja työskenteli BBC:n palveluksessä kirjailijana ja kääntäjänä. Eläkkeelle jäämisensä jälkeen hän muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1951 ja kuoli Santa Barbarassa 1975.

Jos sallitte, vielä yksi henkilö. Ei koskaan enää rakkautta perustuu Anatole Litvakin ja Irma von Cuben käsikirjoitukseen. Jo esikoiselokuvassaan Litvak oli työskennellyt kirjailija Irma von Cuben (1899–1977) kanssa, ja yhteistyö jatkui viisi vuotta myöhemmin Mayerlingin murhenäytelmässä (Mayerling, 1936). Myös Irma von Cube päätyi sittemmin Hollywoodiin. Hän sai Oscar-ehdokkuuden vuonna 1948 Johnny Belindan (ohjaus: Jean Negulesco) käsikirjoituksesta. Saksalaista kulttuuria hän salakuljetti Yhdysvaltoihin käsikirjoittamalla Clarence Brownin ohjauksen Säveltäjän unelma (Song of Love, 1947), joka kertoo Robert Schumannin ja Clara Wieckin rakkaustarinan.


Ei kommentteja: