Aaveparoni (1943)

Serge de Polignyn Le Baron fantôme (1943) ei tiettävästi ole saanut Suomen ensi-iltaa, mutta sen voisi kääntää Aaveparoniksi. Gotiikan, komedian ja melodraaman piirteitä yhdistävä, omalaatuinen elokuva kannattaa katsoa jo siksi, että aaveparonia, Julius Carolia, esittää itse Jean Cocteau, joka kuvausten aikaan oli 54-vuotias. Cocteau kynäili myös elokuvan dialogin, jossa pohjana oli Serge de Polignyn ja Louis Chavancen alkuperäiskäsikirjoitus. Serge de Poligny oli muuten aloittanut ohjaajanuransa UFA:n studioilla Berliinissä 30-luvun alussa, ja hän oli saanut oppinsa lähinnä saksalaisisten elokuvien ranskankielisten toisintojen tekijänä. Ei ihme, että Aaveparonissa on selkeitä vaikutteita saksalaisesta elokuvasta, varsinkin ekspressionismista.

Aaveparonin aloitusjakso on painostavassa goottilaisuudessaan vaikuttava. Ollaan vuodessa 1826, ja yksinäiset vaunut kiitävät metsän halki. Ensimmäisistä kuvista alkaen näyttää siltä, että myrsky on juuri laantunut, ja katkenneita puunrunkoja lojuu kaikkialla. Kun elokuva on valmistettu vuonna 1943, tämän näkymän on täytynyt aikalaisille muistuttaa sodan tuhoista. Hävitys on käynyt, ja myrskyn jälkeen elämän on uudelleen löydettävä uomansa. Vaunuissa matkaa Saint-Hélién kreivitär (Gabrielle Dorziat) pienen tyttärensä Elfyn ja kuolleen palvelijansa tyttären Annen kanssa. Yksinhuoltaja saapuu lapsineen Carolin linnaan, joka on puoliksi raunioitunut, ja paikalla on vain pelokas palvelija, josta katsoja näkee ensimmäisenä lattiaa vasten kopsuttavan puujalan. Vaikuttavassa takautumajaksossa palvelija kertoo isäntänsä Julius Carolin (Jean Cocteau) mystisestä katoamisesta. Samalla Carol paljatuu unissakävelijäksi, joka on nähtävästi siirtänyt salaiseen kätköön linnan aarteistoa, ja viimeisenä salista häipyy Marie Antoinetten patsas. Jo tämä alkukohtaus virittää ajatuksen menneisyyden muistamisesta – tai pikemminkin muistamisen vaikeudesta ja historian kätkemisestä: vuonna 1826 Carol on yhä uskollinen Ranskan suuren vallankumouksen hävittämälle maailmalle.

Kymmenen vuotta kuluu, ja Elfy (Odette Joueaux) ja Anne (Jany Holt) ovat kasvaneet aikuisiksi. Anne on ihastunut paikalliseen puuseppään Hervéhen (Alain Cuny), joka alussa, lapsena, sanoo omistavansa linnan mutta joka esitellään palvelijan veljenpoikana. Elfyä taas liehittelee nuori upseeri Albéric (Claude Sainval). Vallankumouksen muiston teema vahvistuu, kun henkilögalleriaan astuu Eustache Dauphin (André Lefaur), jota paikalliset pitävät Ludwig XVI:n jälkeläisenä ja siis naamioituneena kruununprinssinä. Lopulta ei selviä, onko tämä totta vai ei. Nuorukaisten ihmissuhteet sotkeutuvat, mutta ennen pitkää Hervé ja Anne löytävät toisensa lopullisesti. Myös Hervé on unissakävelijä, somnanbulisti, ja maagisessa yökohtauksessa hän kantaa Annea linnan raunioiden halki. Kohtaus on häkellyttävän kaunis ja tuo mieleen Cocteaun Kaunottaren ja hirviön. Tuntuu, että nimenomaan yökohtaukset ovat Aaveparonin loisteliaimpia hetkiä.

Aaveparoni on yllätyksellinen kokonaisuus, jossa fantasiaelokuvan, kauhun ja poeettisen realismin ainekset kohtaavat, eikä katsoja osaa aavistaa tarinan suuntaa. Se on virkistävää! Hervén roolissa nähtävä Alain Cuny oli edellisenä vuonna tähdittänyt Marcel Carnén ja Jacques Prévertin keskiaikaista melodraamaa Ikuinen rakkaus (Les visiteurs du soir, 1942), jonka vertauskuvallisuudessa on aavistus miehitysajan Ranskan tukahtuneisuutta. Myös Aaveparonissa on vertaiskuvallisuuden tuntu: vaikka elokuva ilmitasolla käsittelee vallankumousta edeltäneen Ranskan muistoa, menneisyyden pakottava unohtaminen oli läsnä myös vuoden 1943 todellisuudessa. Kun Julus Carolin testamentti löytyy, allekirjoittaja toteaa olevansa valtakunnalleen uskollinen, monarkisti ja misantrooppi. Hän ei enää luottanut ihmisiin ja päätti kadota. Luottamuspulasta oli kyse myös miehitysajan Ranskassa.