3. tammikuuta 2014

Kaksoiskotka (1948)

YLE Teema esitti Jean Cocteaun Kaksoiskotkan (L'Aigle à deux têtes, 1948) vuosina 2003 ja 2005, mutta jostakin syystä tämä loistava, Cocteaun tuotannon marginaaliin jäänyt klassikko tuli katsottua vasta nyt. Kaksoiskotka perustuu Cocteaun omaan näytelmään, joka syntyi toisen maailmansodan loppuvaiheessa vuonna 1944 mutta pääsi näyttämölle vasta vuonna 1946. Monipuolinen Cocteau oli aloittanut ohjaajana jo elokuvilla Jean Cocteau fait du cinéma (1925) ja Runoilijan veri (Le sang d'un poète, 1930), mutta sodan aikana hän osallistui elokuvantekemiseen lähinnä kirjoittamalla dialogia muiden teoksiin. Näistä ehdottomasti vaikuttavimpiin kuuluu Robert Bressonin Naisen kosto (Les dames du Bois de Boulogne, 1945), jonka fantastinen lopetus on puhdasta Cocteauta.  Sodan jälkeen Cocteau teki vahvan paluun ohjaajaksi runollisella Kaunottarella ja hirviöllä (La belle et la bête, 1946).

Kaksoiskotkassa on alusta lähtien vahva sukulaisuus Kaunottaren ja hirviön sadunomaisuuteen ja lyyrisyyteen. Cocteaun allekirjoittama aloitusteksti väittää kaiken olevan mielikuvituksen tuotetta, vaikka katsoja havaitsisikin yhtymäkohtia todellisiin henkilöihin tai valtakuntiin. Jo alkutekstien aikana liehuva lippu synnyttää historiallisen mielleyhtymän: kaksoiskotka on vanha symboli, jota käytetiin niin Bysantissa kuin Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassakin, mutta kaksipäinen kotka tunnettiin 1900-luvun alussa sekä keisarillisen Venäjän että Itävallan tunnusmerkkinä. Kaksoiskotka sijoittuu kuvitteelliseen valtakuntaan, jossa kuningas on kuollut kymmenen vuotta aiemmin, ja kuningatar Natasha (Edwige Feuillère) suree yhä murhattua puolisoaan. Krantzin linnassa kuningattaren seuraan tunkeutuu nuori runoilija, anarkisti Stanislas (Jean Marais), joka käyttää kirjailijanimeä Azrael, kuoleman enkeli. Stanislas saapuu haavoitettuna surmaamaan kuningatarta, mutta tilanne kääntyykin päälaelleen: heistä tulee rakastavaisia. Anarkisti on erehdyttävästi kuolleen kuninkaan näköinen, hänen kaksoisolentonsa.

Kaksoiskotkassa on maaginen tuntu. Cocteau leikittelee kaksoisolennon teemalla, samuudella ja erilaisuudella. Kaksipäinen kotka on kuin menneeseen ja tulevaan katsova Janus, ja Stanislas viittaakin siihen, että rakastavaiset ovat kuin kaksoiskotka, yksi ruumis, kahdet kasvot. Jo alussa teemaan viitataan, kun kuningatar kävelee vuorilla alaistensa kanssa, ja kaikki huutavat nimensä kuullakseen kaiun vastauksen. Kuningatar kieltäytyy sanomalla, ettei koskaan voi tietää, minkä nimen kuulee vastaukseksi. Paradoksaalisesti kuningatar ja anarkisti ovat yhtäkkiä samanlaisessa asemassa: kuningatarta vastaan vehkeillään, ja hän kokee olevansa yhtä takaa-ajettu kuin nuori kapinallinen. Mutta mitäpä muuta kuninkaalliset olivatkaan vuonna 1948 elleivät menneen maailman vankeja?

Kaksoiskotka on lyyrinen, etäännytetty muisto 1800- ja 1900-lukujen taitteen Euroopasta, siitä maailmasta, joka natisi liitoksissaan ja joka katosi maailmansotien myötä. Elokuvan katsomisen jälkeen jäin miettimään tarinan historiallisia koordinaatteja: nimet Natasha ja Stanislas viittaavat itäiseen Eurooppaan, mutta puhe Kranztin murhenäytelmästä tuo mieleen Itävalta-Unkarin ja Mayerlingin tapahtumat. Itävaltaan viittaa myös kuninkaan äidin kutsuminen arkkiherttuattareksi. Mayerling-kytkentänä voi pitää sitäkin, että Natashaa näyttelevä Edwige Feuillère oli vuonna 1940 esiintynyt Max Ophülsin loistavassa melodraamassa  Sarajevon päiviä (De Mayerling a Sarajévo).Cocteaun historiallinen fantasia sisältää mielestäni viittauksia myös Baijerin Ludwig II:een. Kuningattaren sanotaan omistaneen elämänsä linnojen rakentamiseen, ja siitähän Baijerin nuori kuningas tuli tunnetuksi. Natasha vetäytyy omaan maailmaansa samaan tapaan kuin Ludwig, ja tämä herättää närää paikallisissa poliitikoissa. Jos Natasha tulkitaan Ludwigiksi, hänen rakastettunsa Stanislas ei voi olla muuta kuin Richard Wagner, jolla oli myös kytkentä anarkismiin. Wagnerhan oli yhdessä Mihail Bakuninin kanssa puuhamassa vallankumousta Dresdenissä toukokuussa 1849.

Ei kommentteja: