Gold in New Frisco (1939)

Baijerilainen lännenelokuva Gold in New Frisco (1939) on kadonnut historian hämärään, ja aika uskomattomalta tuntuukin, että tämä Kanadan puolelle, Albertaan, sijoittuva western sai ensi-iltansa runsas kuukausi sen jälkeen, kun Saksa oli hyökänyt Puolaan ja maailmansota syttynyt. Tässä tilanteessa amerikkalaiset lännenelokuvat olivat varmaankin jo kadonneet markkinoilta, ja saksalaisen seikkailun yleisö oli taattu. Lähtökohtana oli Robert Ardenin kaksi vuotta aiemmin iilmestynyt romaani Gold in New Frisco, josta Willi Forstinkin kanssa yhteistyötä tehnyt Axel Eggebrecht ja Ernst Hasselbach tekivät käsikirjoituksen. Arden oli muuten oikealta nimeltään Robert Klein, syntynyt vuonna 1898 Wienissä. Ohjaajaksi tuli Paul Verhoeven (1901–1975), joka ei ole sukua samannimiselle nuoremmalle ohjaajalle. Verhoeven oli muuten esittänyt baarimikkoa Luis Trenkerin Kalifornian keisarissa (Der Kaiser von Kalifornien, 1936), joten kokemusta oli jo ehtinyt karttua western-miljööstä.

Gold in New Frisco alkaa kuvilla, jotka on vuorenvarmasti kuvattu Baijerin alppien tuntumassa. Elokuva rakentaa mielikuvaa Kanadan jylhistä maisemista kotoisin konstein, ja päähenkilö Frank Norton (Hans Söhnker) ratsastaa kaukaisuudesta kameran etualaan. Muukalaisen saapuminen yhteisöön on klassisen westernin tunnusmerkkejä, ja tällä myyttisellä tilanteella alkaa myös unohtunut saksalaiswestern. Tarina on sinänsä ovela. Norton on kostamassa isänsä kärsimiä vääryyksiä ja hankkii kaupungin läheltä köyhän maatilkun. Eipä aikakaan, kun syntyy käsitys, että Nortonin tiluksilta löytyy kultaa, ja Norton myy omistuksensa kalliiseen hintaan pankkiirille, joka muinoin oli jymäyttänyt isä-Nortonia. Tarinan päätteeksi sankari intergroituu yhteisöön. Vaikka lännenelokuva on puettu veijarimaiseen kaapuun, sen kritiikki ”pankkialaa” kohtaan palveli epäilemättä natsi-Saksan ideologisia päämääriä. Jos tätä vertaa aiempaan saksalaiseen westerniin Kalifornian keisari, on selvää, että Gold in New Frisco on huomattavasti myötäsukaisempi vallitsevalle ideologialle.

Elokuvan lopussa hämmästyttävintä on se, että yhtäkkiä katsoja hoksaa tarinan sijoittuvan nykyhetkeen. Sopimusta allekirjoitettaessa vilahtaa vuosi 1938 (mikäli Baijerin murteesta oikein ymmärsin) ja loppukohtaukseen kurvataan autolla, joka ei tosin ole aivan viimeisintä mallia. En muista nähneeni tällaista lopetusta 1930-luvun amerikkalaisissa westerneissä.