Pastoraalisinfonia (1946)

Käsikirjoittajat Jean Aurenche ja Pierre Bost saivat Franҫois Truffaut’n tuomion Cahiers du cinéma -lehdessä ”psykologisen realismin” edustajina. Nyt tuntuu, että Aurenchen ja Bostin tuotanto ansaitsisi uudelleenarvioinnin, mutta monia elokuvia on vaikea saada käsiin. Tähän ryhmään kuuluu Jean Delannoyn ohjaama Pastoraalisinfonia (La Symphonie pastorale, 1946), joka on Suomessakin nähty tv:ssä kahteen otteeseen, vuosina 1985 ja 1991. Ensi katsomalla Aurenchen ja Bostin tyyli on todellakin psykologisoivaa, mutta en usko, että käsikirjoituksen kutsuminen realistiseksi johtaa kovin pitkälle. Aurenche ja Bost olivat erikoistuneita kirjallisuusfilmatisointeihin, ja tästä Pastoraalisinfoniassakin on kyse. Pohjana on André Giden (1869–1951) vuonna 1919 ilmestynyt romaani. Toisen maailmansodan jälkeen Gide oli jo veteraani, uransa huipulla, ja sai kirjallisuuden Nobelin vuosi Pastoraalisinfonian jälkeen.

Tarina sijoittuu vuoristoon, jossa pieni sokea tyttö jää orvoksi isoäidin kuoltua. Paikallinen pastori Jean Martens (Pierre Blanchar) ja tämän puoliso Amélie (Line Noro) adoptoivat lapsen, joka saa nimen Gertrude (aikuisena häntä esittää Michèle Morgan). Ennen pitkää pastori rakastuu ottotyttäreensä. Alkuperäisromaanin, ja elokuvan, nimi viittaa Ludwig van Beethovenin kuudenteen sinfoniaan, jota Jean vie Gertruden kuuntelemaan. Musiikilla on muutoinkin teoksessa painoarvoa, mutta pastoraalisinfonia viittaa papin ja ottotyttären suhteeseen. Jean Martens on pastor, paimen, mutta pastoraali merkitsee tässä myös idyllistä suhdetta, melkein utooppista uskoa eristäytymiseen ulkomaailmasta. Gertrude on sokea, mutta metaforisessa mielessa sokea on myös Jean, joka ei näe moraalinsa rapautumista. Tarinasta kehkeytyy kolmiodraama, kun Jeanin ja Amélien poika Jacques (Jean Desailly) rakastuu niin ikään Gertrudeen. Erityisen vaikuttava on jakso, jossa Gertrude saa näkönsä takaisin ja palaa kotiin. Hän ei pysty tunnistamaan läheisiään ennen kuin nämä puhuvat, ja hän edehtyy luulemaan poikaa isäksi.

Pastoraalisinfonian elokuvaversio valmistui sodan jälkeen 1946, mutta myös alkuperäisromaani oli syntynyt maailmanpalon vanavedessä 1919. Väistämättä tulee mieleen, että tarinan eristäytynyt, ahdas elämänpiiri viittaa siihen sulkeutuneisuuteen, jota maailmansodat olivat merkinneet. Lopputulos on arvattavasti traaginen, eikä Jeanin, sen paremminkin kuin Jacquesinkaan, unelma voi toteutua. Viime kädessä kärsijä on kuitenkin Gertrude, jonka oma ääni ei missään vaiheessa pääse kuuluviin.