26. lokakuuta 2013

Elää ja kuolla LA:ssa (1985)

Muistan vieläkin, kun olin elokuvateatterissa keväällä 1986 katsomassa
William Friedkinin rikoselokuvaa Elää ja kuolla L.A.:ssa (To Live and Die in L.A., 1985). Se ei silloin tehnyt erikoisempaa vaikutusta, eikä sen pessimismissä ollut mitään yllättävää tilanteessa, jossa yhdysvaltalainen independent kauhu oli jo maalaillut paljon dystooppisempia visioita. Mieleen jäi lopun kaahailukohtaus LA:n moottoriteillä ja eritasoliittymissä. Vaikka Elää ja kuolla L.A.:ssa on tullut televisiosta useaan kertaan, vasta nyt teos tuli nähtyä toistamiseen. Elokuva on nimensä mukaan kohtalokas, Los Angeles on selviämiskamppailun areena, jossa ”kuuma sota” rikollisuutta vastaan käy kiihkeänä. Elää ja kuolla L.A.:ssa ei kokonaisuutena ole yhtä tiivis kuin Friedkinin parhaisiin kuuluva rikoselokuva Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971). Elää ja kuolla L.A.:ssa näyttäytyy hyvin 80-lukulaisena teoksena, jossa Friedkinin kerronta ei enää ole yhtä ekonomista kuin 70-luvulla, ja mieleen piirtyvät barokkisen dekadentit pahuuden kuvat, soundtrackin 80-lukulaiset tehot, poseeraukset, pukeutuminen ja kampaukset.

Elää ja kuolla L.A.:ssa elää karismaattisen roistonsa, Eric Mastersin (Willem Dafoe), varassa. Tosin hienon roistoroolin tekee myös John Turturro Mastersin kätyreihin lukeutuvana Carl Codyna. Poliisi Richard Chance (William Petersen) ja hänen partnerinsa John Vukovich (John Pankow) kulkevat jatkuvasti muutaman askeleen Mastersin jäljessä. Paha saa lopulta palkkansa, mutta Friedkinin tulkinnassa pahuus tarttuu, sillä lopussa Vukovich jää toistamaan edesmenneen partnerinsa maneereja. Barokkisen tyylittelyn vastapainona on katujen realismi, ja huomio kiinnittyy ympäristöihin, joutomaihin, teollisuuskiinteistöjen takapihoihin, parkkipaikkoihin – ja tietysti vilkkaisiin valtaväyliin, jotka ovat Los Angelesin lieux de mémoire.


1 kommentti:

Ville Malinen kirjoitti...

Friedkinin To Live and Die in L.A on mielestäni heikkouksineenkin 80-luvun poliisielokuvien tyly outolintu, usein "anti-buddycop" -elokuvaksikin kutsuttu. Elokuvassa on tarinaa ja mise-en-sceneä ajatellen lähes kaikki keskeiset aikansa geeneeriset kyttäelokuvan elementit koston hakemisesta Wang Chungin esittämään aggressiiviseen syntikkasoundtrackiin.
Elokuvan kuitenkin erottaa aikalaisistaan selkeästi juuri sen läpitunkeva nihilismi ja orastavan juppikauden kritiikki. Elokuvan 1980-luvun puolivälin Los Angelesissa kaikki lopulta tavoittelevat vain omaa etuaan ja se saavutetaan lähinnä muiden kärsimyksellä. Ketään osapuolta ei voikaan, eikä ole edes syytä, sympatisoida neonvaloista ja joutomaista koostuvassa hektisessä suurkaupungissa. Sankarin ja "pahiksen" ero on marginaalinen, ja kaikki osapuolet tekevät virheitä omien henkilökohtaisten heikkouksiensa vuoksi. Elokuvan keskeisenä sanomana onkin pakonomaisen ahneuden korruptoiva vaikutus, mikä johtaa vääjäämättömään tuhon kierteeseen. Lankeamuksia täynnä olevassa enkelten kaupungissa ei turhaan tarvitse odottaa jumalallista väliintuloa, ja katharsis saapuu vain ampuvälikohtausten muodossa.

Elää ja kuolla L.A.:ssa ei ole Friedkinin tai genrensä aivan parhaimpia teoksia, mutta ottaen huomioon tuotantokontekstinsa ja urbaanin väkevyytensä, se on ehdottomasti yksi 80-luvun keskeisimmistä amerikkalaisista rikoselokuvista. Suhteellisen pienellä budjetilla tehty Hollywood-elokuva nojaa banaalien konventioiden sijasta pikemminkin nuoriin näyttelijöihinsä, kylmän nuhruiseen suurkaupunkimaisemaan ja epämiellyttävän realistiseen väkivaltaan, fyysisessä ja henkisessä muodossa.
Film noiria ja ranskalaista uutta aaltoa yhdistelevien "neon-noir" -elokuvien jatkumossa esimerkiksi Nicolas Winding Refnin ohjaama Drive (USA,2011) on kerrontaltaan ja estetiikaltaan paljolti velkaa Fridekinin visiolle.