10. heinäkuuta 2013

Poulencista Marxiin: Karita Mattila Turun konsettitalossa

Turun musiikkijuhlat otti 10. heinäkuuta 2013 varaslähdön: Karita Mattila esiintyi konserttitalossa Ville Matvejeffin säestämänä. Konsertti oli päätös kiertueelle, jonka ohjelmisto on kuultu aiemmin Lahdessa, Lontoossa, Bordeaux'ssa, Pariisissa, Toulousessa ja Zürichissä. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui ranskalaisista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun lauluista, viisi laulua Francis Poulencin sarjasta Banalités Guillaume Apollinairen tekstiin,  kolme Claude Debussyn laulua Baudelairen runoihin ja lopuksi kolme Henri Duparcin kaunista, melodista laulua. Historiallisesti Ranska-jakso kulki ajassa syvyyssuntaan,  sillä Duparcin Chanson triste on jo vuodelta 1868. Säveltäjä oli silloin vasta 20-vuotias. Erityisen mielenkiintoinen on Théophile Gautier'n tekstiin sävelletty Au pays où se fait la guerre, joka valmistui Preussin ja Ranskan välisen sodan melskeessä 1870. Gautier'n runossa on mahtava jäähyväissuudelma, jonka Mattila esitti todella kauniisti: ”En partant, au baiser d’adieu, il m’a pris mon âme à ma bouche.” Suudelma ja sielu liittyvät yhteen. Sotaan kytkeytyi myös Francis Poulencin laulusarja Banalités, sillä se valmistui 1940, miehitysajan alussa. Apollinairen banaalit hetket muodostavat Poulencin käsissä lyyrisiä tuokiokuvia, jotka tuovat mieleen Marcel Carnén ja Jacques Prévertin poeettisen realismin klassikot valkokankaalla. Karita Mattilan tulkinta laulusta Hôtel oli kuin elokuvallinen hetki. Apollinairen runo menee näin:

Ma chambre a la forme d’une cage,
Le soleil passe son bras par la fenêtre.
Mais moi qui veux fumer pour faire des mirages
J’allume au feu du jour ma cigarette.
Je ne veux pas travailler – je veux fumer.

Tämän voisi suomentaa suurin piirtein:

Huoneeni on kuin häkki,
aurinko ojentaa käsivartensa ikkunan läpi.
Mutta haluaisin tupakoida tehdäkseni kuvioita ilmaan,
sytytän savukkeeni päivän poltteella.
En halua tehdä työtä – haluan tupakoida.

Väliajan jälkeen kuultiin Aulis Sallisen Neljä laulua unesta, ahdistavia, viiltäviä ja dramaattisen oopperallisia lauluja, jotka Mattila esitti suggestiivisesti. Synkistä 1970-luvun tunnelmista siirryttiin uudelleen vuosisadan alkuun, sillä konsertti päättyi viiteen itävaltalaisen säveltäjän Joseph Marxin lauluun. Joseph Marx (1882–1964) on kiinnostavaa rinnastaa maanmieheensä Erich Wolfgang Korngoldiin (1897–1957). Molemmat olivat pesunkestäviä romantikkoja, joiden teoksissa voi kuulla vaikutteita eri suunnilta. Juutalaisena Korngold ei voinut palata Wieniin vuoden 1938 jälkeen, ja hän jatkoi uraansa Hollywoodissa. Kun Korngold yritti murtautua takaisin konserttisaleihin toisen maailmansodan jälkeen, moderni musiikki oli ottanut ylivallan. Marxinkin tuotannon pääosa syntyi ennen sotaa, ja se sisältää lähes 150 laulua. Marxilta tunnetaan myös romanttinen pianokonsertto E-duuri (1919–20) ja mahtava Herbstsymphonie (1921).

Karita Mattila esitti pakahduttavasti laulut Nocturne, Waldseligkeit, Selige Nacht, Valse de Chopin ja Hat dich die Liebe berührt. Osa Marxin lauluista on myös orkesterisäestyksellisiä, Strauss-henkisesti, ainakin Hat dich die Liebe berührt, mutta piano sopii niihin erinomaisesti. Ville Matvejeff oli loistava kaikissa konsertin numeroissa, mutta mieleen jäi erityisesti Valse de Chopin, jonka säestys helmeilee omaa rataansa, ja päälle laskeutuu traaginen, riipaiseva runo:

Wie ein blasser Tropfen Bluts
Färbt die Lippen einer Kranken,
Also ruht auf diesen Tönen
Ein vernichtungssüchtger Reiz.

Ohjelmisto oli melankolinen, mutta toisaalta laulutkin ovat peräisin surumieliseltä aikakaudelta. Ei voi kuin ihailla sitä, miten Karita Mattilan käsissä runoista tulee draamaa, ja pienet tuokiokuvatkin paisuvat syvemmiksi.


Ei kommentteja: