30. maaliskuuta 2013

Naiset eivät ole enkeleitä (1943)

Willi Forstin ohjaama ja Géza von Cziffran käsikirjoittama Naiset eivät ole enkeleitä (Frauen sind keine Engel, 1943) tuo ensi silmäyksellä mieleen Preston Sturgesin komedian Nainen Eeva (Lady Eve, 1941). Molemmat sijoittuvat valtamerihöyrylle, ja molemmat nojautuvat viettelevän naisen kulttuuriseen kuvaan, itsetietoisesti. Kun Sturgesin komedian keskiössä on rikas mutta hölmö oluttehtailijan poika Charles Pike (Henry Fonda), Forstin huvinäytelmässä hänen sijallaan on elokuvaohjaaja Richard Anden (Axel von Ambesser). Molemmissa elokuvissa laiva on pullollaan onnenonkijoita, Forstilla vielä enemmän. Sturgesin tapaan Forst korostaa päähenkilönsä naiiviutta: elokuvan alussa Anden peilailee tavan takaa, onko rusetti suorassa, ja solmion tärkeydestä hänen kanssaan haastelee parhas ystävä, käsikirjoittaja Alfred Bolt (Richard Romanowsky), joka on muuten ilahduttavan penttisiimesmäinen hahmo. Sturgesin elokuvan päähenkilöstä Anden eroaa siinä, että hän tietää olevansa metsästyksen kohde. Kaiken kaikkiaan Naiset eivät ole enkeleitä on sujuvasti ohjattu, yllättävillä käänteillä höystetty screwball-komedia, vaikkakaan ei yhtä keskeliäs kuin Forstin vuonna 1936 ohjaama Allotria tai yhtä sulavan kevyt kuin vuoden 1939 Bel Ami. Theo Mackebenin musiikki yhdistää elokuvan aiempaan tuotantoon, sävelmä ”Bel Ami” vilahtaa elokuvassa ohimennen, mutta useampaan otteeseen soi nimikkokappale ”Frauen sind keine Engel”.

Preston Sturges -assosiaatio tulee ennen kaikkea esiin tarinan käänteessä, jossa hyttiinsä vetäytyvä salaperäinen nainen, Helga (Marte Harell), alkaa näyttää huijarilta, joka on veljensä kanssa virittänyt ansan Richardin päänmenoksi. Ratkaisu on lopulta metaelokuvallinen: se todellisuus, jossa laivalla eletään on valmiiksi käsikirjoitettu. Kaikki kohtaukset etenevät Helgan – aiemmin hylätyn – käsikirjoituksen mukaan. Yllättävien käänteiden jälkeen Richard ymmärtää tulleensa narutetuksi ja lavastaa avioliiton näytelmäksi, jota Helga ei voi aavistaa. Loppu tulee kuitenkin juuri sillä hetkellä, kun kaikki on romahtamassa. Elokuvasopimuksen sijaan Richard antaa Helgalle paperin, jossa lukee lakonisesti ”Ehevertrag”.

Jos Willi Forst olisi monien itävaltalaisten ohjaajien tavoin lähtenyt maasta ennen vuotta 1938, hän olisi todennäköisesti päätynyt Hollywodiin, sillä siellä tällaisille nokkelasti ohjatuille komedioille oli kysyntää juuri 1940-luvulla. Forstille Naiset eivät ole enkeleitä merkitsi kuitenkin uran käännekohtaa: hän ei enää palannut screwball-henkisen komedian pariin, ja seuraava elokuva Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln) sai odottaa valmistumista toisen maailmansodan päättymiseen asti.

Ei kommentteja: