SF-paraati (1940)

Tapio Pihan ja Toivo Särkän käsikirjoittama SF-paraati (1940) on suomalaisen musiikkielokuvan klassikoita. Yrjö Norta on ohjannut teoksen vauhdikkaasti, ja ainakin minua Nortan nopeat zoomaukset viehättävät: niitä ei muiden aikakauden ohjaajien teoksissa juurikaan näe. Ilmeisesti elokuvan nimeäminen oli poikkeuksellisen vaikeaa, koska SF:n arkistojen mukaan projektilla oli lukemattomia työnimiä, ainakin Lauluvillitys, Tapahtuipa Helsingissä, Laulu tulee kaupunkiin, Laulava Helsinki, Helsinki laulaa, SF-Revyy 1939-40 ja SF-paraati 1939. Ehkäpä nimeämiseen vaikutti myös se, että talvisota katkaisi elokuvan tuotannon täydellisesti: kuvaukset tehtiin kesän 1939 aikana, aurinkoisessa Helsingissä, mutta ensi-iltaan teos pääsi vasta sodan jälkeen toukokuussa 1940. Elokuva itsessään on musiikillinen paraati, jossa laulu tarttuu ja raikaa, kun taksiautoilija Tanu Paalu (Tauno Palo) ja turistiopas Ansa Koskeli (Ansa Ikonen) päätyvät mittelemään voimiaan, ja yhdistämään niitä, tanssiravintolan estradille. Elokuva kuitenkin alkaa kokonaan toisenlaisella paraatilla, jossa Georg Malmsténin iskelmien sijasta kuullaan marssi ”Maantie on kova kävellä”. Sotajoukot marssivat, ja aloituskohtauksessa katsoja näkee lippujen liehuvan, natsi-Saksan ohella pohjoismaiden, kansanyhteisön ja Yhdysvaltojen liput. Elokuva kuvaa myöhemmin musiikin tarttuvuutta ja tartuttavuutta, mutta ensimmäinen rytmillinen isku kansan musiikkisuoneen tulee nimenomaan marssivilta sotilailta.

Sanomalehtimainoksissa SF-paraatia kuvattiin sanoin ”laulua, soittoa, iloa ja kauneutta ’Helsingin kattojen yllä ja alla’”. Koska ”Helsingin kattojen yllä ja alla” on lainausmerkeissä, se ei voi viitata muuhun kuin René Clairin varhaiseen äänielokuvaan Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930). Myöhemmin SF-paraati näyttääkin kuvia kattojen yltä, ja kokonaisuuden olisi voinut leikata Clairin elokuvan järjestyksessä, laskeutumalla Helsingin kattojen tasalta aurinkoiselle Esplanadille. Vuonna 1939 ilmassa väreili kuitenkin sodan uhka, joka on jättänyt jälkensä valoisaan musiikkikomediaan. Sotilasparaatin ohella myöhemmin kuvataan, miten Tanun veljen Leon (Leo Lähteenmäki) edustamat polyteekkarit keräävät metalliromua lentokoneiden materiaaliksi.

SF-paraati on epäilemättä saanut vaikutteita myös saksalaisesta modernista musiikkikomediasta, ja alun taksihallit, huoltoasemat ja turistibussit tuovat mieleen Wilhelm Thielen elokuvan Rakkautta ja bensiiniä (Drei von der Tanktstelle, 1930). SF-paraatin ytimessä on laulu ja sen tarttuvuus. Elokuvan maailmassa julkinen hyräily on hyväksyttyä, mutta uusien iskelmien äänekäs kailottaminen tärvelee julkista rauhaa. Radio ja ravintola käyvät laulamisen areenaksi, mutta katupoikien laulu vie poliisikamarille. Musiikin tarttuminen tuo mieleen Rouben Mamoulianin loistavan äänielokuvan Rakasta minua tänä yönä (Love Me Tonight, 1932). Infektiosta tulee lopulta elokuvan yhteiskunnallisia ryhmiä, johtajia ja työntekijöitä, maalaisia ja kaupunkilaisia, miehiä ja naisia yhdistävä voima.