Punaiset kengät (1948)

Hans Christian Andersenin aiheeseen perustuva Punaiset kengät (The Red Shoes, 1948) on Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin tunnetuin teos, jota on kutsuttu myös kaikkien aikojen Technicolor-elokuvaksi. Sen värit ovat erityisen loisteliaita tuoreessa teräväpiirtokopiossa. Mieleen jää viisitoista minuuttinen balettijakso ja erityisesti Hein Heckrothin suunnittelemat, paikoin surrealistiset näyttämökuvat, sekä Jack Cardiffin kekseliäs kuvaus. Mutta mieleen jäävät myös välimerelliset otokset Ranskan Rivieralta, Monte Carlosta, ja nämä kuvat ovat varmaankin toisen maailmansodan jälkeen tuntuneet avaralta tuulahdukselta: elokuvaa voitiin jälleen pitkän tauon jälkeen tehdä rajojen ulkopuolella. Punaisissa kengissä on kaksi maailmaa, mutta nimenomaan taiteen sisäinen maailma, näyttämön todellisuus on se, joka pitää elokuvan henkilöitä vankinaan. Alusta lähtien taide ja hyväksikäyttö punoutuvat yhteen. Ensimmäisessä kohtauksessa innokkaat katsojat ryntäävät Covent Gardenin piippuhyllylle, ja mukana on myös nuori sävellysoppilas Julian Craster (Marius Goring). Musiikki alkaa soida, ja yhtäkkiä Craster tunnistaa sävelet omikseen. Opettaja on napannut teoksen omiin nimiinsä. Samassa kohtauksessa vilahtaa myös Boris Lermontov (Anton Walbrook), joka pyörittää balettiseuruetta. Lermontovin hahmoa on pidetty viittauksena Sergei Djagileviin, mutta samalla Lermontov muistuttaa monien aiempien ja myöhempien elokuvien svengali-hahmoja. Hän manipuloi ja kanavoi luovuuttaan muiden ihmisten kautta.

Tarinan keskus on nuori tanssija Victoria Page (Moira Shearer), jonka Lermontov ottaa hoteisiinsa. Samalla hän palkkaa Crasterin säveltämään baletin Andersenin Punaisten kenkien pohjalta. Baletin tarinassa punaiset kengät tanssivat herkeämättä eivätkä jätä tanssijaa rauhaan. Maaginen liike vie lopulta Vickyn mukanaan, eikä lopputuloksesta ole epäselvyyttä. Tarinan voi tulkita sukupuolisuuden näkökulmasta: Craster luo säveltäjäuraansa ja edellyttää puolisoaan mukaansa samaan aikaan, kun Lermontov taivuttelee tanssijaa takaisin balettiinsa. Vicky ei saa itsenäisen toimijuuden mahdollisuutta: hän on näennäisesti kenkiensä vietävänä, mutta todellisuudessa hänelle ei anneta mahdollisuutta yhdistää kutsumusta ja perhe-elämää. Ristiriita johtaa katastrofiin melkein kuin mykkäkauden melodraamassa. Vaikka tarina on ennustettava, tämä ennustettavuus on kuitenkin merkityksetöntä. Enemmänkin on kyse siitä, miten tarina on kerrottu. Tuskin missään elokuvassa tanssin maailma on yhä vahvasti läsnä. Punaisissa kengissä ei näytellä tanssia vaan tanssitaan: epäilemättä on ollut oikea ratkaisu antaa suuri rooli tunnetuille balettinimille, Robert Helpmannista Leonid Mjasiniin (Léonide Massine). Musiikista puolestaan vastasi Brian Easdale, joka oli tehnyt yhteistyötä Powellin ja Pressburgerin kanssa jo Mustassa narsississa (The Black Narcissus, 1947).

Tanssin ja musiikin lisäksi elokuvaa hallitsee visuaalisuus, ei vain Hein Heckrothin näyttämökuvina vaan nimenomaan ohjaajien harkittuna suunnitteluna. Vaikuttava on jakso, jossa Lermontov on menettänyt Vickyn, lepää yksin divaanillaan, kunnes nousee ja lyö nyrkkinsä peiliin. Jos hajoava peili merkitsi Nicholas Rayn elokuvassa Peilin takana (Bigger Than Life, 1956) pirstoutuvaa minuutta, tässä se on merkki määrätietoisesta halusta muokata ympäröivä maailma svengalin tahdon mukaiseksi.