27. tammikuuta 2013

Bel Ami (1939)

Willi Forstin tunnetuin elokuva oli Guy de Maupassantin romaaniin perustuva komedia Bel Ami (1939). Theo Mackebenin säveltämä nimikkolaulu soi sittemmin levylautasilla Lizzi Waldmüllerin ja myöhemmin myös Willi Forstin itsensä esittämänä. Kaikesta suosiota huolimatta ei voi olla ajattelematta, että erinomainen, sujuva ohjaus on jäänyt historian traagisten tapahtumien jalkoihin. Jos Bel Ami olisi tehty Hollywoodissa samaan aikaan – ja siinä puhuttaisiin englantia – sitä esitettäisiin televisiossa joka toinen vuosi. Bel Ami on belle époque -elokuva parhaasta päästä. Alkuperäisromaani ilmestyi jo vuonna 1885, mutta Willi Forstin ja Axel Eggebrechtin käsikirjoittama elokuvatulkinta sijoittuu vuosisadan vaihteeseen. Jos de Maupassantin romaanissa päähenkilö on pyrkyri, joka käyttää naisia hyväkseen edetäkseen pariisilaisissa seurapiireissä, elokuvassa Georges Duroy (Willi Forst) on hyväntahtoinen hölmö, joka vahingossa etenee tunnetuksi journalistiksi ja lopulta poliittisen elämän huipulle. Kun romaanissa Duroy on ollut kolme vuotta sotilaana Algeriassa, elokuvan Duroy saapuu Marokosta, eikä missään vaiheessa tarkemmin kerrota, mitä hän on siellä tehnyt. Bel Ami alkaa näyttelijöiden esittelyllä, mutta tarinan ensimmäinen kuva on orientaalinen näkymä keitaalta, Saharan erämaan tuntumasta. Eipä aikakaan, kun paljastuu, että kyse on Pariisissa järjestetystä Marokko-näyttelystä, jonka kuvaelmaa yleisö, ja myös päähenkilö Duroy, on saapunut seuraamaan. Ranskalaisten intressi Pohjois-Afrikkaan on tarinan keskiössä muutoinkin: Duroy muistuttaa tuon tuostakin, että jos hänellä olisi viisi tonnia rahaa, hän tulisi Marokossa hetkessä miljonääriksi. Yhdellä jos toisellakin pohatalla on yksityisomistuksia Välimeren etelälaidalla, mutta arabian taitoisena Duroy tietää, että siirtomaaministerin hallinta-alueella on nousussa ajatus ”Marokko marokkolaisille”.

Willi Forstin elokuvassa naiset ovat vahvoja toimijoita. Sanomalehtialan mogulin Charles Forestier'n vaimo Madeleine (Olga Tschechowa) on lehden tosiasiallinen vetäjä. Hän ottaa Duroy suojatikseen ja sanelee tämän ensimmäisen artikkelin. Tuota pikaa Duroy saa paikan toimittajana. Myöhemmin Madeleine eroaa ja avioituu Duroyn kanssa, mutta liitto on pelkkä sopimus. Duroy saa lempinimen ”Bel Ami”. Hänen naissuhteisiinsa kuuluu myös leski Clotilde von Marelle (Hilde Hildebrand), jonka papukaija rääkyy provosoivasti: ”Küss mich!” Jo aiemmin Duroy on tutustunut Clotilden palvelijaan Racheliin (Lizzi Waldmüller), joka haaveilee laulajan urasta ja joka alun jälkeen eteneekin aivan omia teitään, itsenäisesti. Tarinaan sotkeutuu vielä ministeri Laroche (Johannes Riemann), jonka tyttäreen Suzanneen (Ilse Werner) Duroy ihastuu, tietämättään, että on tekemisissä kritisoimansa poliitikon jälkikasvun kanssa. On hämmästyttävää, että Willi Forst on pystynyt kääntämään Guy de Maupassantin purevan satiirin lempeäksi komediaksi ja muuttamaan päähenkilön pyrkyryyden hyväntahtoiseksi hölmöydeksi. Miten tähän pitäisi suhtautua? On selvää, että Bel Amissa sosiaaliset suhteet ovat samanlaista naamioleikkiä kuin aiemmissakin Forstin elokuvissa. Loppuratkaisu on myös olennaisesti erilainen kuin alkuperäisromaanissa, ja ohjaaja tarjoaa katsojille romanttisen sulkeuman. Ministeriksi Duroy kyllä päätyy, mutta hoitaa tehtäväänsä vain 24 tuntia.

Forst on ohjaajana ketterimmillään elokuvan alussa, äkillisissä siirtymissä ja visuaalisissa oivalluksissa. Kohtaus rähjäisessä kabareessa on loistava: oopperalaulaja päätyy symbolisesti hirsipuuhun, kunnes lavan täyttää yleisönsä vangitseva Rachel ja tunnusmelodia ”Bel Ami”. Musiikkinumero palaa myöhemmin oopperatanssiaisissa, jolloin se sekoittaa seurapiirit täydellisesti.



Ei kommentteja: