Sudenpesä (1948)

André de Tothin Hollywood-uran alkuvaihe sijoittuu film noirin kultakauteen, eikä ihme, että hänen varhaisissa elokuvissaan on useita tiiviitä rikoselokuvia. Syvään etelään sijoittuvan trillerin Dark Waters (1944) jälkeen de Toth ehti tosin kokeilla muitakin lajityyppejä, lännenelokuvaa (Lännen villikissa, 1947) ja melodraamaa (Toinen rakkaus, 1947), mutta hän palasi rikosleokuvan polulle urbaanilla film noirilla Sudenpesä (Pitfall, 1948), pääroolissaan Dick Powell, joka oli tullut tunnetuksi 30-luvun backstage-musikaalien valoisana tähtenä mutta jonka imago muuttui tummemmaksi sodan loppuvaiheessa, erityisesti Edward Dmytrykin Marlowe-dekkarissa Hyvästi, kaunokaiseni (Murder, My Sweet, 1944). Sudenpesässä Powell esittää vakuutusvirkailija John Forbesia, joka on kyllästynyt elämäänsä. Perhe-elämän ja rikollisuuden risteyttäminen toteutui 1950-luvulla erinomaisesti Fritz Langin Gangsterikuninkaassa (The Big Heat, 1953), mutta André de Tothin elokuvassa teema on jo vahvasti läsnä. Aloituskohtauksen ensimmäisessä kuvassa kananmunat paistuvat pannulla, ja perhe kokoontuu aamupalalle. Isäntä on erityisen hapan ja lastaan kohtaan suorastaan epähollywoodmaisen tyly. Myöhemmin elokuvassa palataan kotiin useaan otteeseen, ja koti, jonka pitäisi olla turvallinen, joutuu ennen pitkää uhatuksi.

Arkipäiväänsä tympääntynyt Forbes saa kaipaamaansa säpinää, kun hän tutustuu seurapiirikaunottareen Mona Stewartiin (Lizabeth Scott), joka on puolestaan sekaantunut varastetun tavaran kauppaan. Stewartin miesystävä Bill Smiley (Byron Barr) on vankilassa, ja samaan aikaan vielä entinen poliisi MacDonald (Raymond Burr) hamuaa neitoa itselleen. Ennen pitkää myös Forbes on Mona Stewartin pauloissa, ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Kolmen miehen kamppailu kulminoituu, kun Smiley pääsee vankilasta ja äityy MacDonaldin manipuloimana hyökkäämään Forbesia vastaan.

Ennen pitkää seuraa kaksikin veritekoa. Tässä huomio kiinnittyy kahteen puoleen. Kun tilanne on lauennut, elokuvan tyyli raukenee, otokset pitenevät ja Forbes tuntuu hoipertelevan kuin katastrofin kurimuksesta sattumalta eloon jäänyt uhri. Tyyli tukee tässä sisältöä erinomaisesti. Toinen seikka, joka jää mietityttämään, on Mona Stewartin kohtalo. Lopussa Stewartin ja Forbesin reitit kohtaavat, mutta Forbes näkee rakastettunsa vain selkäpuolelta, poistumassa kuvasta – ja tarinasta. Kertomuksen keskiössä on Forbes, mutta alusta lähtien Stewart ei ole film noirin juonikas femme fatale vaan ihmissuhdepelin uhri, jolle ei jää minkäänlaista selviytymisen mahdollisuutta. Tämä on niin ilmeisesti rakennettu, että asetelma on lähes emansipatorinen film noirin kontekstissa. Elokuvan julisteen lause ”A man can be strong as steel... but somewhere there’s a woman who’ll break him!...” rakentaa kohtalokkaan vampin myyttiä, mutta itse elokuva on monimielisempi. Tekisi mieli sanoa: elokuva on parempi kuin mainos antaa ymmärtää.

Sudenpesästä jää mieleen monia kohtauksia ja tilanteita. Forbesin poika lukee tieteissarjakuvia ja näkee yöllä painajaisia, epäilemättä humanoideista, ja sarjakuvalle luetaan madonluvut. Sittemminhän Hollywood-elokuvissa kommentoitiin sarjakuvia muutoinkin kielteisesti. Mieleen tulee Fritz Langin Huulipunamurhaaja (While the City Sleeps, 1956), jonka murhaaja on, kuinkas muuten, sarjakuvafriikki. Toisaalta Sudenpesässä sarjakuvan luomat pelot ovat melko vaatimattomia siihen nähden, mitä elävä elämä tuo tullessaan… Kun isä selittää lapsen painajaisen pois sarjakuvalla, elokuva implikoi, että selitys on liian helppo. Pinnan alla kytee enemmän.

Häkellyttävimpiä kohtauksia on tilanne, jossa Forbes tekee tunnustuksen vaimolleen Suelle (Jane Wyatt). Tarina on saamassa melkein chabrolmaisen käänteen, kun puoliso ehdottaa kaiken painamista villasella. Hetken hän on valmis hyväksymään miehensä teon vain siksi, ettei keskiluokkainen kulissi romahtaisi. Tässä on hämmästyttävästi idullaan Claude Chabrolin elokuvan Vieras yöstä (Juste avant la nuit, 1971) porvarillisuuden kritiikki. Sudenpesässä tämä on tosin vain häivähtävä hetki, sillä tuota pikaa vyyhti kasvaa sellaiseksi, ettei siitä ole ulospääsyä. Viimeisissä kuvissa tasapaino palaa, mutta tunnelma on epätyydyttynyt.