19. lokakuuta 2012

Rajumyrsky (1949)

Sudenpesän (Pitfall, 1948) jälkeen André de Toth ohjasi vaikeasti määriteltävän draaman Rajumyrsky (Slaterry's Hurricane, 1949), jonka takautumarakenne tuo mieleen film noiriin, mutta enemmän elokuvaa voi pitää melodraamana, johon punoutuu rikosjuoni. Rajumyrsky on kuitenkin ennen kaikkea sääelokuva, Hollywoodin harvoja meteorologisia kontribuutioita. Kirjailija Herman Wouk perehtyi säätietojen keräysjärjestelmään valmistellessaan romaaniaan The Caine Mutiny ja sai idean lentäjistä, jotka seuraavat hurrikaanien ja muiden sääilmiöiden reittejä Floridan eteläpuolella. Wouk tarjosi ideaa Twentieth-Century Foxille, joka tarttui siihen välittömästi. Rajumyrsky alkaakin vaikuttavilla sääkuvilla, jotka virittävät tunnelmaan. Palmut huojuvat, aallot lyövät rantaan ja sade piiskaa katuja. Dokumentaarisesta alusta elokuva siirtyy draamaan: myrskyn raivotessa Will Slattery (Richard Widmark) vetää lentokoneensa hallista ja vastusteluista huolimatta nousee ilmaan. Koko elokuva rakentuu takautumille, ja vähän väliä palataan uudelleen koneen ohjaamoon, jossa Slattery mutisee itsekseen.Takautumarakenne on  haavoittuvainen, ja tässä se ei ehkä toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Ennen pitkää paljastuu, että Slattery on antisankari, entinen sotalentäjä, joka on hairahtanut kaidalta polulta, aluksi tietämättään huumediilereiden kuriiriksi, mutta vähitellen hän pyrkii saamaan hyötyä toimeksiantajiltaan yhä enemmän. Samaan aikaan Slattery tutustuu entiseen lentäjätoveriinsa "Hobby" Hobsoniin (John Russell), joka työskentelee sääaseman lentäjänä. Slattery hylkää tyttöystävänsä Dolores Grievesin (Veronica Lake) ja ihastuu entiseen rakastettuunsa Aggieen (Linda Darnell), joka on avoitunut Hobsonin kanssa. Sisäkohtausten aikana katsojan huomio kiinnittyy ikkunan takana vaihtuviin säänäkymiin. Välillä tuntuu, että myrsky yltyy kohtaus kohtaukselta, mutta tämä ei sittenkään etene loogisesti. Välillä ollaan taas auringonpaisteessa. On selvää, että André de Toth on yrittänyt rakentaa kuvaa uinuvasta katastrofista, mutta sivujuonne ei sittenkään pidä jännitettään loppuun asti. Tämä voi hyvin johtua myös kuvausaikataulusta ja leikkausvaiheesta.

Rajumyrskyn päähenkilö on antisankari, niin kuin Sudenpesänkin: kiinnostavaa on mielestäni se, että kumpikaan ei pääty melodramaattiseen toivottomuuteen vaan antaa mahdollisuuden muutokseen. Sama pätee André de Tothin seuraavaan film noiriin Crime Wave (1954).

Rajumyrskyssä toisen maailmansodan muisto on kiinnostavasti läsnä. Päähenkilö on veteraani, joka ei selvästikään ole sopeutunut yhteiskuntaan. Herman Woukin alkuperäisessä ideassa Aggie on narkomaani, mutta tämä oli pakko poistaa käsikirjoitusvaiheessa. Ilmeisesti Woukin ajatuksena oli antaa vielä rajumpi kuva sodan jälkeisestä kriisistä.

Ei kommentteja: