1. syyskuuta 2012

Viimeinen Abenserragi, osa 10

Jatkuu...

Eräänä iltana Aben-Hamet oli uppoutuneena mitä vakavimpiin mutta samalla mitä hellimpiin mietteisiin, kun hän kuuli sen kristityn rukouksen äänen, joka ilmoittaa päivän päättymisen. Silloin hänen mieleensä tuli mennä Blancan Jumalan temppeliin ja kysyä neuvoa Luomakunnan herralta.

Pian hän avasi oven vanhaan moskeijaan, jonka uskovaiset olivat muuttaneet kirkoksi. Hänen sydämensä valtasi suru ja hurskaus, kun hän käveli temppeliin, joka oli kerran ollut hänen Jumalansa ja isänmaansa. Rukoushetki oli juuri päättynyt: kirkossa ei ollut sieluakaan. Pyhä hämäryys hallitsi pylväsrivistöjä, jotka muistuttivat metsään säännönmukaisesti istutettuja puunrunkoja. Arabien ilmava arkkitehtuuri oli läheistä sukua gotiikalle, joka menettämättä tyylikkyyttään saavuttaa mietiskelylle sopivan arvokkuuden. Harvat lamput valaisivat hädin tuskin holvien sopukat, mutta palavien kynttilöiden loimu sai pyhäkön alttarin loistamaan, ja valo kimmelsi kultauksissa ja jalokivissä. Espanjalaiset pitävät tärkeänä tuhlata varallisuuttaan palvomiensa esineiden pyhittämiseen, ja pitsihuntujen, helmiäiskruunujen ja rubiinilehvien keskelle asetetun, elävän Jumalan kuvaa palvoivat puolialastomat ihmiset.

Istuintakaan ei näkynyt valtavan tilan keskellä: marmorinen lattia peitti hautoja ja oli tarkoitettu niin ylhäisille kuin alhaisillekin polvistua Luojan eteen. Aben-Hamet lähestyi hitaasti autioita pylväikköjä, jotka kaiuttivat hänen askeltensa yksinäistä ääntä. Hänen mieltään repivät muistot, jotka tämä maurien uskonnon muinainen rakennus, hänessä herätti, ja tunteet, joita kristillinen usko synnytti hänen sydämeensä.

Pylvään juurella hän näki liikkumattoman hahmon, jota hän ensin luuli haudan äärelle pystytetyksi patsaaksi. Hän kulki lähemmäs ja näki, että kyse oli nuoresta ritarista, joka oli polvistunut, painanut päänsä kunnioituksesta ja ristinyt kätensä rintansa päälle. Ritari ei liikahtanutkaan kuullessaan Aben-Hametin askelten äänen, hän ei häiriintynyt eikä rukoukseen uppoutuneena osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen miekkansa lepäsi lattialla hänen edessään, ja hänen höyhentöyhtöinen hattunsa oli asetettu marmorille hänen viereensä. Näytti siltä kuin jokin merkillinen lumous olisi jähmettänyt hänet tähän asentoon. Se oli Lautrec. ”Ah”, sanoi Abenserragi itsekseen, ”tämä nuori ja komea ranskalainen pyytää taivaalta merkkiä; tämä sotilas, joka on jo urheudestaan tunnettu, avaa sydämensä Taivaan Herran edessä kuin nöyrin ja alhaisin mies. Minäkin haluan rukoilla samalla tavoin ritariuden ja kunnian Jumalan edessä.”

Aben-Hamet oli heittäytymässä pitkälleen marmorilattialle, kun hän näki lampunvalossa arabiankielisen Koraanin säkeen, joka erottui puoliksi raunioituneen seinän laastin alta. Katumus heräsi jälleen hänen sydämessään, ja hän kiirehti lähtemään rakennuksesta, jossa hän oli jo harkinnut luopumista uskollisuudestaan uskonnolleen ja isänmaalleen.

Hautausmaa, joka ympäröi muinaista moskeijaa, oli kuin puutarha, jota somistivat appelsiinipuut, sypressit ja palmupuut ja jota kasteli kaksi suihkulähdettä. Sen ympärillä oli luostari. Käyskennellessään sen pylväskäytävällä Aben-Hamet näki naisen, joka oli astumassa kirkkoon. Vaikka nainen oli huntuun verhoutuneena, Abenserragi tunnisti Santa Fén herttuan tyttären ja pysäytti tämän sanoen: ”Etsitkö Lautrecia tästä temppelistä?”

”Unohda tuo karkea mustasukkaisuus”, Blanca vastasi, ”jos en enää rakastaisi sinua, kertoisin sen. Halveksisin itseäni, jos pettäisin sinut. Tulen tänne rukoilemaan sinun puolestasi, sillä olet ainoa rukousteni kohde: olen laiminlyönyt sieluani sinun tähtesi. Et olisi saanut humalluttaa minua rakkautesi myrkyllä, etkä olisi saanut tulla palvelemaan Jumalaa, jota minä palvon. Häiritset koko perheeni rauhaa; veljeni vihaa sinua, ja isäni on surun murtama, koska kieltäydyin hänen valitsemastaan aviomiehestä. Etkö näe, että terveyteni horjuu? Katso tätä kuoleman tyyssijaa; se on noiduttu! Minä lepään täällä pian, jos et kiirehdi ottamaan vastaan uskoani kristityn alttarin äärellä. Kärsimykseni nakertavat vähitellen koko olemassaoloani; intohimo, jonka sinä synnytät minussa, ei kanna haurasta elämääni loputtomiin: Oi mauri, mieti tätä oman kielesi sanontaa: tuli, joka sytyttää soihdun, on sama tuli, joka polttaa sen loppuun.”

Blanca astui kirkkoon ja jätti Aben-Hametin pohtimaan alakuloisena kuulemiaan sanoja.

Nyt se oli tapahtunut: Abenserragi oli lyöty, hän tunnustaisi uskonsa erheet, hän oli kärsinyt jo kylliksi. Pelko Blancan näkemisestä kuolleena syrjäytti kaikki muut tunteet Aben-Hametin sydämestä.  Lopultakin, hän selitti itselleen, kristittyjen Jumala saattoi hyvinkin olla todellinen jumala. Tuo Jumala oli jalojen sielujen jumala, sillä häntä palvoivat Blanca, Don Carlos ja Lautrec.

Näissä mietteissä Aben-Hamet odotti kärsimättömästi seuraavaa päivää voidakseen kertoa päätöksensä Blancalle ja muuttaakseen surujen ja kyynelten täyttämän elämän iloksi ja onneksi. Hän ei voinut mennä Santa Fén herttuan palatsiin ennen kuin vasta illalla. Hän sai kuulla, että Blanca oli mennyt veljensä keralla Generalifeen, jossa Lautrec oli järjestämässä juhlat. Epäilysten hämmentämä Aben-Hamet riensi Blancan perään. Lautrec punastui nähdessään Abenserragin, kun taas Don Carlos otti maurin vastaan kylmän kohteliaasti mutta epäilemättä myös kunnioittavasti.

Lautrec oli järjestänyt tarjoiltavaksi Espanjan ja Afrikan herkullisimpia hedelmiä Generalifen huoneeseen, jota kutsuttiin Kuninkaiden saliksi. Kaikkialla tässä huoneessa roikkui muotokuvia ruhtinattarista ja ritareista, jotka olivat valloittaneet maurit; siellä olivat Pelayo, El Cid ja Gonzalo Fernández de Córdoba. Granadan viimeisen kuninkaan miekka roikkui maalausten alapuolella. Aben-Hamet nieli tuskansa ja totesi, kuin La Fontainen kuvaama leijona, katsellessaan maalauksia: ”Jos me leijonat maalaisimme…”

Jalomielinen Lautrec, joka näki Abenserragin silmien kiinnittyvän Boabdilin miekkaan, lausui: ”Mauriritari, jos olisin aavistanut, että suotte minulle kunnian osallistua juhlaani, en olisi ottanut teitä vastaan täällä. Joka päivä kirpoaa miekkoja, ja olen nähnyt mitä urheimpien kuninkaiden ojentavan aseensa onnekkaalle viholliselleen.”

”Ah”, huudahti mauri peittäen kasvonsa viittansa käänteeseen, ”miekkansa voi menettää niin kuin Frans I, mutta on aivan toista tehdä se niin kuin Boabdil…!”


Viimeinen osa tulossa...



Aikaisemmat osat:

Ei kommentteja: