18. elokuuta 2012

Tristanin ja Isolden salakuuntelua

Helsingin Juhlaviikkojen Tristania ja Isoldea on odotettu kuin Nooan arkkia, mutta valitettavasti en päässyt sitä paikan päälle katsomaan. Onneksi Yleisradio välitti teoksen netissä live-lähetyksenä, vaikkakaan visuaalisesta puolesta ei kovin kokonaista käsitystä voinutkaan saada. Bill Violan videotaiteesta sai vain häivähtävän kuvan, ja ehkä siksikin tuntui, että ajatukset elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja intohimosta, samuudesta ja toiseudesta, syntymästä ja elämän hiipumisesta välittyivät enemmän musiikin kuin draaman keinoin. Esa-Pekka Salosen johtaminen oli ensi tahdeista lähtien vangitsevaa: olin kuulevinani alkusoitossa Mahlerin, mutta tietysti vaikutussuhteet ovat päinvastaisia. Voin kuvitella, että paikan päällä loistavat laulajat, Ben Heppner, Violeta Urmana, Matti Salminen ja Jukka Rasilainen, ovat tehneet magneettisen vaikutuksen.

Tristan ja Isolde on 1800-luvun taiteen historian vaikutusvaltaisimpia teoksia: Tristan-sointu ja Isolden lemmenkuolo ovat käsitteitä. Teos syntyi myös merkillisessä kulttuuristen virtausten risteysasemassa. Omaelämäkerrassaan Mein Leben Wagner viittaa siihen, että hän alunperin ajatteli italialaistyyppistä teosta, ja tuntuu melkein naurahtavan sille, miten kauas se alkuperäisistä ajatuksista eteni. Tristania ja Isoldea voi pitää myös filosofisen ajattelun ilmentymänä. Syksyllä 1854 Wagner innostui Arthur Schopenhauerin ajatuksista, pitkälti Georg Herweghin innoittamana. Herweghin mukaan Schopenhauerin käsitys näkyvän maailman turhuudesta oli ”kaiken tragiikan olemus ja vaistomaisesti tuttu jokaiselle suurelle kirjailijalle ja yleensäkin suurille ihmisille”. Monelle Die Welt als Wille und Vorstellung on vaikea pala jo kertaalleen luettuna, mutta Wagner väitti lukeneensa sen neljä kertaa ja pitäneensä teosta vuosikausia aina mukanaan: ”En koskaan ole luopunut siitä kokonaan (...) Se ratkaisi vähitellen koko elämänkatsomukseni. Opin sen avulla arvioimaan kaikkea, minkä siihen asti olin ratkaissut vain tunteeni varassa.”


Tristanin ja Isolden aikaan Wagner eli myös henkilökohtaisten tunteiden myllerryksessä, jota Schopenhauerin opit kenties ohjasivat järjestämään. Dresdenin kapinan jälkeen Wagner oli asunut Zürichissä, jossa hän vuonna 1852 tutustui Otto ja Mathilde Wesendonckiin. Mathilden ja Richardin välille kehkeytyi Seelenfreundschaft. Kolmiodraamaa sekoitti tuota pikaa nuori pari Hans von Bülow ja Cosima Liszt. Tämän ihmissuhdevyyhdin keskellä Wagner kirjoitti librettonsa ja luki sitä iltaisin seurakunnalleen: ”Syyskuu kului yhdessä hyvin miellyttävästi. Sen aikana sain valmiiksi Tristanin ja Isolden libreton, jonka kaikki näytökset Hans kirjoitti heti puhtaaksi. Näytös näytökseltä luin sen heti ystävilleni, ja pidin sitten yhteisen, yksityisen lukutilaisuuden, joka teki suuren vaikutuksen muutamiin mukana olleisiin, läheisiin ystäviini. Viimeinen näytös järkytti kovin rouva Wesendonkia, mutta lohdutin häntä sanomalla, ettei ollut syytä murheeseen. Näin vakavissa tapauksissa asiat yleensä saavat tällaisen käänteen. Cosima oli samaa mieltä.”

Sävellystyö oli intensiivistä, minkä voi kuulla lopputuloksen eheydestä: ”Elämäni oli työtä, pitkiä kävelyretkiäkylmästä säästä huolimatta, iltaisin Calderónin lukemista. Olin harmissani, jos päiväohjelmaani häirittiin.”

Talvella Wagner luki luomustaan vielä kerran saadakseen varmuutta: ”Niinä talvi-iltoina luin vielä kerran Tristanin laajemmalle ystäväjoukolle. Gottfried Keller piti erityisesti sen keskitetystä muodosta, sillä siinähän on ainoastaan kolme täyttäkohtausta. Semper sen sijaan paheksui. Hän moitti minua siitä, että otin kaiken aivan liian vakavasti. Tämäntapaisen aiheen katharsis syntyisi siitä, että taiteellinen käsittely rikkoisi vakavuuden. Silloin teos tuottaisi nautintoa järkyttävyydestään huolimatta. Juuri siitä hän piti Mozartin Don Giovannissa: kaikki traagiset hahmot nähtiin ikään kuin naamiaisissa, joissa todellinen luonne mieluiten kätkettiin naamion taa. Myönsin, että itselleni olisi monessa suhteessa helpompaa, jos ottaisin elämäni vakavammin ja taiteen vähän kevyemmin, mutta asiat nyt olivat kerta kaikkiaan näin päin. Kaikki pudistelivat päätään.”

Semper oli väärässä. Tristanin ja Isolden tapahtumat ovat järkyttäviä, mutta samalla myös vakavia alusta loppuun. Romanttista ironiaa teoksessa ei ole. Silti on vaikea väittää, ettei katharsis kouraisisi syvältä.

*
Sitaatit teoksesta Wagner, Richard: Elämäni. Suomentanut Saila Luoma. Faros, Turku 2002.
*

Ei kommentteja: