24. maaliskuuta 2012

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002)

Jatkoimme kahtena peräkkäisenä lauantaina Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogian katsomista: Sormusten ritarien jälkeen oli vuorossa Kaksi tornia (The Two Towers, 2002). Kun Kahden tornin ensi-iltakopiolla oli pituutta 179 minuuttia, bluraylla julkaistu extended edition on 235 minuuttia. Lisäaineistoa on siis 56 minuuttia. Kun olen nähnyt ensi-iltakopion vain kerran ja muisti on katoavainen luonnonvara, kopioita on vaikea verrata. Tuntuu kuitenkin, että Kahden tornin kohdalla laajennus tuo mukaan olennaista syvyyttä ja rauhallisuutta, sillä ensi-iltakopiossa taistelu Rohanista sai pääpainon. Tosin laajennetussa versiossa on myös ennätyspitkät lopputekstit: olisiko peräti niin, että kolmasosa laajennuslisästä on krediittejä?

Jos Sormusten ritarien jälkimmäinen puolisko kuvaa sormusta kuljettavan ryhmän yhteisöllisyyttä, Kahden tornin alussa ”ritarit” ovat hajaantuneet. Elokuva alkaa trauman muistolla. Takautumassa Gandalf (Ian McKellen) syöksyy kuiluun taistellessaan balrog-hirviötä vastaan. Juuri Gandalfin kuolemasta sormuksen ritarien yhteisyyden mureneminen alkoi. Kahden tornin alussa Frodo (Elijah Wood) ja Sam (Sean Astin) jatkavat matkaansa kohti Mordoria. Seuraan lyöttäytyy Klonkku (Andy Serkis), jonka live action -animoinnissa Peter Jackson teki pioneerityötä. Toisessa tarinalinjassa seurataan kahden hobitin, Merrin (Dominic Monaghan) ja Pippinin (Billy Boyd), edesottamuksia, ensin Fangornin metsässä ja lopuksi enttien mukana Sarumanin (Chrstioher Lee) tukikohdassa Rautapidassa. Tuntuu, että nämä molemmat tarinalinjat ovat ajallisen keston suhteen ohuita. Frodon ja Samin seikkailut tuntuvat vain väliepisodilta, jonka huipennus on vielä tulossa, mutta kohtaaminen Boromirin veljen Faramirin (David Wenham) kanssa tuo tarinaan kiinnostavan lisän, varsinkin kun takautumajaksossa kuvataan veljesten suhdetta. Keskeinen jännite liittyy siihen, miten Faramir lopulta ymmärtää Frodon tehtävän tärkeyden ja tukee avuttoman tuntuisia puolituisia mahdottomassa tehtävässä. Merrin ja Pippinin kuvaus on niin ikään ohut, mutta se tarjoaa kiinnostavan ekologisen näkökulman: kun entit näkevät, miten Saruman raiskaa luontoa, ne käyvät taisteluun Rautapihaa vastaan. Symbolisena tekona on padon murtaminen, luonnon voimien päästäminen vapaaksi. Enttien pitkään kestävä, jahkaileva neuvonpito tuo mieleen myös Tolkienin alkuperäisen romaanin syntykontekstin: hidas reagointi muistuttaa sitä kansainvälisen yhteisön jähmeyttä, joka ei toisen maailmansodan kynnyksellä rohjennut ryhtyä vastarintaan natsi-Saksan valtapyrkimyksiä vastaan. Fiktion maailmassa tosin vastarinta lopulta syntyy, mutta enttien jahkailu on kuin halvaantuneen Kansainliiton kuvaus.

Kahden tornin keskeisin draama on kuitenkin taistelu Rohanin puolesta. Jos Sormuksen ritarit kuvasi maailmaa, jossa pahan voimat vielä varustautuvat sotaan, Kahdessa tornissa kuuma kahakointi kaappaa pääroolin. Aragorn (Viggo Mortensen), Legolas (Orlando Bloom) ja Gimli (John Rhys-Davies) etsivät hobitteja, kunnes yllättäen Gandalf palaa areenalle. Rohanissa Gandalf onnistuu vapauttamaan kuningas Théodenin (Bernard Hill) Sarumanin pauloista, ja Rohan ryhtyy valmistautumaan puolustustaisteluun. Taktiikka herättää ristiriitaisia tunteita, varsinkin kun Théoden päättää vetäytyä Helmin syvänteen linnoitukseen. Ennen pitkää linnoitusta ympäröivä kenttä kuhisee sakeanaan örkkejä, joiden teknologinen valmius ylittää keskiaikaisin välinein puolustautuvat rohanilaiset. Kansojen solidaarisuus pelastaa Rohanin viime hetkellä, mutta pahuuden kaksi tornia, Sarumanin ja Sauronin tukikohdat, jäävät pahaenteisesti odottamaan.

Kaksi tornia on varmaankin ollut ongelmallinen ohjattava, mutta laajennetussa versiossa suvantokohdat vahvistavat elokuvan eeppisiä mittasuhteita. Ensi-iltakopion perusteella tuntui, että miekan kalistelu saa kakkososassa kohtuuttoman suuren roolin ja elokuva oli vähiten tunteellinen: tässä suhteessa extended edition on olennaisesti parempi. Romantiikkaakin on ripaus enemmän.

Ei kommentteja: