29. maaliskuuta 2012

KOM-teatteri ja KONE

KOM-teatteri vieraili Turun kaupunginteatterissa 40-vuotisjuhlanäytelmällään KONE, joka sai ensi-iltansa jo lokakuussa 2010. Juha Itkosen kirjoittama näytelmä on metateatteria siinä mielessä, että se on näytelmä näytelmän tekemisestä, teatterista, mutta juuri siksi se sopiikin niin hyvin 40-vuotisen taipaleen juhlintaan. Teatteri on aina etsimistä ja hakemista, aiheen, käsittelyn, tyylin ja keinojen kokeilua, ja tämä esityksestä välittyy. Kirjailija on lavalla itsekin, samoin esityksen ohjaaja Kalle Chydenius ja KOM-teatterin johtaja Pekka Milonoff. Hämmästyttävänä ideana on ollut punoa toisiina Koneen ja Komin historiat. Vaikka näytelmässä vilahtaa kohtauksia Pekka Herlinin (Pekka Valkeejärvi) elämästä ja suhteista lapsiin – tässä varsinkin Pekan ja Niklaksen (Laura Malmivaara) Pariisin-matka on vaikuttava – näytelmä äityy karnevalistiseksi yhdistelmäksi kuningasdraamaa ja alatyyliä, tragediaa ja farssia. Mukaan on punottu välähdyksiä KOM-teatterin historiasta, laululiikkeen tähtihetkistä Alfred Jarryn Kuningas Ubuun, jonka esityksestä tulee Niko Saarelan suvereenia näytöstä. KONE ammentaa myös sellaisista yleisistä historiallisista teemoista, jotka nivovat teknologiayrityksen ja vasemmistolaisen teatterin menestystarinat yhteen. Kun alussa lauletaan Laulu 20 perheestä, Herlinien nimeä ei mainita. Koneen nousu on tapahtunut yhtä jalkaa Komin kanssa. Mikä Suomessa on mahdollistanut kaksi näin erilaista tarinaa? Vai ovatko ne sittenkään erilaisia? Erityisen vahvasti KONE ammentaa sukupolvien välisistä eroista. Jos Pekka Herlin etsii pojistaan työnsä jatkajaa, jatkumoa ovat rakentaneet myös komilaiset. Lavalla isän ja pojan, Pekka ja Juho Milonoffin suhde kriisiytyy, ja Vilma Melasniemikin tilittää suhdetta äitiinsä. Näytelmän kiinnostavimpia kysymyksiä on kuitenkin se, että Kone ja KOM ovat molemmat viime vuosikymmenien brändejä. Mikä niitä lopulta erottaa, vai erottaako mikään?

Esitys toimii hienosti, ja vaikka lopussa lataus ehkä hivenen laskee, näyttelijätyö on vahvaa. Mieleen jää erityisesti Juho Milonoffin taiturimainen komediallisuus ”saksalaisen teatterin” puolestapuhujana. Myös Pekka Valkeejärven viimeinen monologi jää mieleen: se perustuu Pekka Herlinin kirjeeseen, jossa vaihtoehtoinen tulevaisuus, onnellinen yhdessäolo, häivähtää hetkeksi mahdollisena suuntana. Tämä vaihtoehto ei lopulta toteutunut, mutta utopia jää silti elämään.

Ei kommentteja: