6. maaliskuuta 2012

Kakola

Linnateatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistyönä syntynyt rockmusikaali Kakola perustuu Satu Rasilan käsikirjoitukseen. Ytimessä on vahva draama, jonka ympärille on kytketty turkulaisia, ja vähän raisiolaisiakin, musiikkinumeroita Pentti Viherluodosta Michael Monroehun. Näytelmä alkaa rikoksesta: Leo (Veeti Kallio) on kätköllään, kun poliisit yllättävät, ja Leo laukaisee aseensa, tietämättä itsekään miksi. Askeleet vievät väistämättä kiven sisään, Kakolaan, ”hurjan pojan kotiin”. Eipä aikaakaan kun keskiö siirtyy isäänsä haikailevaan Lauraan (Reeta Vestman), joka saa lopulta puristettua äidistään tiedon isän kohtalosta. Draama on välillä rajua, häiritsevääkin: kun väliaika koittaa, isä polttaa pilveä samaan aikaan, kun tyttärelle tehdään väkivaltaa. Vaikka tarina isäänsä etsivästä tyttärestä tuntuu tutulta, Kakola onnistuu herättämään tunteiden kirjona, väkivallan kauhusta sääliin, rakkauden kaipauksesta iloon, jonka ihmisten vilpitön kohtaaminen voi synnyttää. Vaikka näytelmä on todennäköisesti rouhittu esiin laajemmasta aineistosta, esityksessä kaikki toimii ja ohjaaja Mikko Kouki käyttää tilaa ja näyttämön tasoja oivaltavasti. Nautin suuresti salamannopeista elokuvallisista leikkauksista, joista parhaita on alun dramaattinen vaihdos suoraan Kakolasta synnytysosastolle. Synnytysosaston romanttinen Ressu Redford -medley oli tietysti ironian juhlaa, mutta musiikkinumero toimi myös ensemble-kohtauksena. Tunteiden kirjosta nousee esiin ennen kaikkea Kakolan alimpaan kastiin kuuluvan Taiston (Mika Kujala) rooli, joka laajentaa kipeiden, kärsivien ihmisten kirjoa.

Ei kommentteja: