25. tammikuuta 2011

1827 Infernal Musical

Saska Saarikoski kuvasi tänään Helsingin Sanomissa, miten vielä ensi-iltaansa odottavaa musikaalia Hair - keski-ikäisten hiukset katsoi ”silmiä pyyhkien”. Oma kokemukseni viime tiistain Infernal Musicalin esityksestä oli yhtä vaikuttunut: on koskettavaa katsoa, kun nuoret näyttelijät, alle kaksikymppiset ja vähän vanhemmat, antavat kaikkensa. Mike Pohjolan käsikirjoittama ja Juha-Pekka Mikkolan ohjaama hevimusikaali 1827 Infernal Musical sai viime tiistaina kolmannen näytöksensä, ja Väinöä näytelleen Pekko Honkasalon loukkaantumisen lisäksi illan poikkeusjärjestelyihin vaikutti Kristian Meurmanin yllättävä peruutus. Paavo Ruotsalaisen roolin paikkasi ohjaaja itse, vakuuttavasti. Itse nautin eniten esityksen alusta, siitä intensiteetistä, jolla tarina käynnistyy ja katsoja napataan mukaan. Replikointi on nasevaa ja kekseliästä.

Ennen esitystä kaiuttimista kuului Beethovenia. Kun Turku paloi syksyllä 1827, Beethoven oli ehtinyt levätä haudassa jo muutaman kuukauden: ajat olivat muuttumassa. Jos Beethoven on viittaus poissaolevaan 1800-luvun maailmaan, Infernal Musical nostaa menneisyyden haudastaan ja ravistelee sen hereille fantasian vapaudella. Päähenkilö Elias Hellman (Lauri Kukkonen) muistuttaa etäisesti aikalaistaan Elias Lönnrotia, joka juuri vuonna 1827 oli Turun Akatemiassa väitellyt Väinämöisestä. Musikaalin Elias puolestaan saapuu Karjalan laulumailta kotikaupunkiinsa mukanaan tuohikontillinen ”plorui”, niin kuin Maria Vass (Emmi Kaislakari) pilkkaa. Kontti pelastuu tulisesta pätsistä (muistaakseni), mutta lopulta Kalevalan kokosi päähenkilön kaima, joka karisti Turun pölyt kannoiltaan. Elias Hellman jää jälleenrakentamaan rakasta kotikaupunkiaan; lähtihän palo liikkeelle juuri hänen kotitalostaan Aninkaistenmäeltä.

Hulvatonta historiallisen fantasian näytöstä on jakso, jossa Paavo Ruotsalainen (JP Mikkola) körttiläisten faniensa saattamana ilmaantuu Turkuun ja kakaisee ilmoille heviklassikon. Oikea Paavo täytti Turun palon vuonna pyöreitä vuosia ja oli elämänsä vedossa: helvetin lieskat loimusivat epäilemättä oikeankin Paavon esiintymisissä. Eliaksen ja Paavon rinnalla uskomattomiksi - ja unohtumattomiksi - hahmoiksi nousevat arkkipiispa Tengström (Juha-Matti Koskela) ja hänen puolisonsa Anna Christina (Helena Haaparanta), jotka paljastuvat pakanajumalien ja pirun palvojiksi.

Musikaalin ohjelmakirjassa Mike Pohjola toteaa, ettei ”yliluonnollisuuksia lukuun ottamatta näytelmässä ole mitään sellaista, mitä historiallisesti ei olisi voinut tapahtua”. En ihan kirjaimellisesti tätä allekirjoittaisi, mutta lopulta asialla ei ole mitään väliä, kun on kyse historialla leikittelystä. Itse nautin suunnattomisti historiallisten samanaikaisuuksien odottamattomista kytkennöistä, ja kyllähän ne voi nähdä kuvauksena siitä, miten asiat ”olisivat voineet olla”. Joskus on valaisevampaa kuvitella mitä olisi voinut olla kuin ajatella mitä oli. Tai oikeastaan se, mitä oli, sisältää myös johtolangat siihen, mitä olisi voinut olla. Näitä lankoja käsikirjoitus poimii.

Kokonaisuutena 1827 Infernal Musical oli ehyt, taitavasti ohjattu ja energisesti näytelty. Itse koin, että puoliajan jälkeen klassikoita tuli tiheänpuoleisesti, mutta toisaalta juuri palavan Turun kehykseksi hevimusiikki sopii kuin valettu.

Näillä näkymin Infernal Musicalin viimeinen esitys on 5. helmikuuta. Toivottavasti tämä ei jää tähän: näin hienoa teosta kannattaisi esittää vaikka koko vuoden.

Ei kommentteja: