20. joulukuuta 2010

Kuollut kaupunki Kansallisoopperassa

En tahtonut millään jaksaa odottaa Erich Wolfgang Korngoldin Kuollutta kaupunkia (Die tote Stadt, 1920), sillä liput olivat viimeiseen esitykseen. Odotus meni siinä mielessä yli äyräitten, että hankin levytykset Korngoldin neljästä muustakin oopperasta, jotka ovat pitkälti kadonneet historian hämärään. Vaikka Kuollut kaupunki on viime vuosikymmenten aikana noussut yhdeksi 1900-luvun arvostetuimmista oopperoista, tuntuu, että Das Wunder der Heliane (1927) ja Kathrin (1939) ovat täysin perusteettomasti unohtuneet. Toki unohdukseen on syynsä: Korngoldin omintakeinen myöhäisromanttinen kädenjälki sopi Hollywoodiin (tai pikemminkin se oli luomassa sitä, mikä tuli tunnetuksi Hollywood-musiikkina), mutta toisen maailmansodan jälkeen romantikolle ei löytynyt vastakaikua oopperataloista. Tämän Korngold joutui itse kokemaan palattuaan sodan jälkeen hetkeksi Eurooppaan, suurin odotuksin.

Kuollut kaupunki esittiin tänä syksynä ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa. Musiikkia kuunnellessa on vaikea uskoa, että säveltäjä oli ensi-illan aikaan, vuonna 1920, vain 23-vuotias: orkesteri soi täyteläisesti ja kekseliään melodisesti. Oopperan libreton Korngold kirjoitti yhdessä isänsä kanssa: lähtökohtana oli Georges Rodenbachin tarina Bruges-la-Morte. Hiljainen ja eloton Brüggen kaupunki kehystää melankolista kertomusta miehestä, joka on menettänyt vaimonsa ja jonka on vaikea suuntautua kohti tulevaa. Libreton neronleimaus on siinä, että suurin osa teoksesta on päähenkilön, Paulin, houreista ja pakkomielteistä unta. Ohjaaja Kasper Holtenin loistoidea on puolestaan sijoittaa kuollut vaimo, Marie, lavalle, mykkään rooliin, sillä Paulille hänen läsnäolonsa on konkreettista ja todellista. Ensimmäinen näytös päättyy siihen, kun Paul asettuu Marien vierellä ja alkaa vääntelehtiä unissaan. Koko seuraava näytös on unta, samoin suuri osa kolmatta. Paul on tunnistavinaan kuolleen puolisonsa Marietta-nimisessä tanssijassa, ja ooppera tuntuu kehittävän kaksijakoista naiskuvaa, jossa idealisoitu Marie ei ole sattumalta Marie: hän on neitseellisen ihanteellinen, kun taas Marietta on eräänlainen Marien maallinen kopio. Loppu kuitenkin särkee tämän vastakkainasettelun, mikä tuntuu vapauttavalta. Viimeisessä kohtauksessa Paul häipyy Brüggestä ja lupaa yrittää elää tässä ja nyt.

Pakkomielteinen suhde historiaan on Kuolleen kaupungin ajatuksia herättävä lähtökohta. Ensimmäisen näytöksen alussa Paulin ystävä Frank saapuu ja ihmettelee kotia, joka on ”menneisyyden temppeli”. Kansallisoopperan produktiossa Paulin koti näyttää hautakammiolta, jonka katto on kuin päälle laskettu marmoripaasi. Sivuseinät ovat täynnä valokuvia ja pieniä pyhäinjäännöslippaita, joita on myös lattialla. Ensimmäisessä näytöksessä taka-alalla ovat sälekaihtimet, joiden takaa Brügge siintää. Toisessa näytöksessä kaihtimet näyttävät aivan kuin portailta, jotka eivät johda mihinkään. Kolmannessa näytöksessä kolmiulotteinen Brügge-näkymä avautuu ja Paulin mausoleumi tuntuu leijuvan korkeuksissa. Viime kädessä Brüggen idylliset talotkin ovat eräänlaisia pyhäinjäännöslippaita, joiden sisään menneisyys on kapseloitu. Väistämättä tulee mieleen, että tässä menneisyyden pakkomielteessä on jotakin ajankohtaista, jotakin sellaista, joka kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeistä vaikeutta katsoa eteenpäin.

Obsessiivisen rakkauden teema tuo toisaalta mieleen Heinrich Heinen proosateoksen Firenzen öitä. Romanttista ”heinemaisuutta” on siinä ironiassa, jolla libretto on höystetty. Kun Marietta ensimmäisessä näytöksessä laulaa kauniin laulunsa ”Glück das mir verblieb”, libreton seuraava lause vesittää kaiken koskettavuuden: Marietta itse kuvaa esitystään vain ”tyhmäksi lauluksi”. Pakkomielteinen, nekrofiilinen rakkaus tuo mieleen myös aikakauden mykkäelokuvat, varsinkin Jevgeni Bauerin melodraaman Kuoleman jälkeen (Posle smerti, 1915). Toisaalta taas Paulin maaninen halu nähdä Mariettassa puolisonsa muistuttaa Alfred Hitchockin Vertigoa (1958).

Kaiken kaikkiaan Kansallisoopperan tulkinta oli erinomainen kokonaisuus: Paulin vaativassa roolissa esiintyi Klaus Florian Vogt ja Mariettan yhtä haasteellisesa roolissa Camilla Nylund. Orkesteria johti suvereenisti Mikko Franck. Viimeisessä esityksessä paikalla oli Yleisradio, ja ilmeisesti teos nähdään TV:ssä vuonna 2011. Tätä esitystä kelpaa katsoa monet kerrat myöhemminkin.

Ei kommentteja: