24. lokakuuta 2009

Ronin (1998)

John Frankenheimer (1930–2002) siintää elokuvaharrastajien mielessä Suurkaupungin susien (The Young Savages, 1961), Alcatrazin vangin (Birdman of Alcatraz, 1962) ja Mantshurian kandidaatin (The Manchurian Candidate, 1962) ohjaajana, mutta loppuvaiheen tuotantoon kuulunut Ronin jättää kolkon vaikutelman. Robert De Niron, Jean Renon, Natascha McElhonen, Stellan Skarsgårdin ja Sean Beanin tähdittämä toimintaelokuva kaahaa Pariisista Nizzaan ja käväisee Arlesin kuuluisassa amfiteatterissa synnyttämässä pinon ruumiita. Elokuvan nimi viittaa japanilaiseen samuraikulttuuriin, mutta 1990-luvun rikollisuuden ja kansainvälisen politiikan lonkeroihin samurain kunnian tuntuu istuvan heikosti. Silti teosessa on hämärä ajatus: se kuvaa nykypäivää keskiaikaisena vasallisuhteiden maailmana, jossa luottamusta täytyy jatkuvasti punnita. Samalla Ronin on hitchcockmainen kokeilu siinä mielessä, että – aivan kuin Hitchcockin Vaarallisessa romanssissa – Frankenheimer taituroi olemattomien motiivien varassa. Truffaut'n haastattelussa Hitchcock kutsui ”MacGuffiniksi” trillerin koossapitävää voimaa, joka voi lopulta olla vaatimatonkin. Vaarallisessa romanssissa salaperäisen vehkeilyn motiivi on lopulta olematon. Samaa voi sanoa Roninista: kaikki metsästävät hopeanväristä luistinlaukkua, ja viime kädessä on yhdentekevää, mitä se sisältää.

Frankenheimerin ja Hitchcockin välillä on kuitenkin merkittävä ero. Frankenheimerin tarinassa peltiä romuttuu ja ruumiita syntyy niin paljon, ettei laskuissa pysy. Kun Hitchcock rakensi jännitysmomentin Royal Albert Halliin elokuvassa Mies joka tiesi liikaa, Frankenheimerin Roninissa yleisön joukkoon kätkeytynyt tarkka-ampuja onnistuu tehtävässään. Ihmishengellä ei salaperäisen laukun metsästyksessä ole arvoa. Tarkka-ampujan uhriksi joutuu taitoluistelija Natacha Kirilova (Katarina Witt), jonka ruumis jää virumaan jäälle, kun sankarit rientävät ”MacGuffinin” perään.

Ei kommentteja: