Onnea kohti (1950)

Onnea kohti (Till glädje, 1950) oli Ingmar Bergmanin kahdeksas elokuva. Kun esikoiselokuva valmistui vuonna 1946, Bergman näyttää olleen hämmentävän tuottelias alusta lähtien. Taso vaihteli, mutta Onnea kohti on jo kypsä teos. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen kysymys Bergmanista yleisemmin: elokuvia on paljon, mutta historia, menneisyys ja kollektiivinen muisti eivät hänen tuotannossaan nouse esiin juuri ollenkaan. Kertooko tämä jotakin siitä, ettei toinen maailmansota jättänyt Ruotsissa sellaisia arpia, joista elokuvantekijä olisi voinut ammentaa. Sen sijaan Bergman tutkii ihmisten välisiä suhteita, ystävyyttä, rakkautta, uskottomuutta, epävarmuutta, tunteita koko kirjossaan. Tätä hän tekee hämmästyttävän kypsästi alusta lähtien. Dialogissa asioita käsitellään usein avoimesti, mutta samalla moni asia jää aina lausumatta.

Onnea kohti asettaa etualalle Helsingborgin kaupunginorkesterissa soittavann viulistin Stig Erikssonin (Stig Olin), joka tuntuu alusta lähtien tyytymättömältä elämäänsä. Hän haluaisi saavuttaa enemmän, olla muutakin kuin orkesterimontussa istuva riviviulisti. Hän avioituu melkein vastentahtoisesti Marta Olssonin (Maj-Britt Nilsson) kanssa. Itse asiassa koko tarina käynnistyy tragedialla: Stig saa tiedon, että hänen vaimonsa on kuollut spriikeittimen räjähdyksessä ja tytär on sairaalassa loukkaantuneena. Stig painaa päänsä pöytään, ja tarina Stigin ja Martan suhteesta alkaa. Koko elokuva kerrotaan takautumana, jonka sisällä Bergman manipuloi suvereenisti aikaa. Myös näkökulmat vaihtuvat: katsoja kuulee niin Stigin kuin Martankin ajatuksia, ja jopa kapellimestari Sönderby (Victor Sjöström) asettuu välillä tulkitsemaan pariskunnan vaiheita. Elokuvakirjallisuudessa muistetaan usein Sjöströmin roolisuoritus Mansikkapaikassa, mutta Sönderbyn rooli on vakuuttava. Sjöström on uskottava kapellimestari, jonka lyöntitarkkuuskin tuntuu lähes ammattimaiselta.

Erityisen vaikutuksen elokuvassa tekevät musiikkikohtaukset. Olennaisissa taitekohdissa sanoja ei käytetä lainkaan. Kun Stig ja Marta avioituvat, heidät näytetään juhlimassa Mozartin huilukvartettoa soittaen. Kun pari saa esikoisensa, Stig palaa puhelimesta paikalleen orkesteriin ja ilmaisee ilonsa musiikin kautta. Loppukohtauksessa Beethovenin yhdeksännen sinfonian Oodi ilolle nousee päärooliin. Sönderby selittää orkesterille teoksen kuvaavan syvempää, sanojen tavoittamattomissa olevaa iloa. Vaikka Marta on juuri kuollut, musiikki antaa eämälle tarkoituksen. Ehkäpä kohtaus merkitsee myös Stigin harhailun päättymistä: hän tyytyy siihen, mitä on tässä ja nyt.