14. heinäkuuta 2009

Intohimojen karuselli (1950)

Eilinen Zoltán Fábrin Pieni karuselli herätti halun jatkaa karuselliteemaa: katsoimme Max Ophülsin Intohimojen karusellin (La Ronde, 1950). Höyhenenkeveästi kerrottu episodielokuva alkaa kulisseissa, jossa kertoja (Anton Walbrook) sijoittaa tapahtumat vuoden 1900 Wieniin. Kyse on tietoisesta eskapismista siinä mielessä, että kertoja viittaa nykyajan epävarmuuteen: menneisyyteen on turvallista palata. Samaan aikaan kun italialaiset neorealistit painiskelivat yhteiskunnallisten kysymysten parissa, Max Ophüls nosti esille maailmansotia edeltävän ”kauneuden aikakauden”, belle époquen. Itävaltalaissyntyisen Anton Walbrookin esittämä kertoja ilmestyy esiin milloin mistäkin, eri rooliasuihin pukeutuneena. Hän on kaikkitietävä manipulaattori, joka pyörittää karuselliaan ja tarkkailee ihmiskohtaloita. Kertomus alkaa pienellä lemmenseikkailulla: prostituoitu Leocadie (Simone Signoret) janoaa rakkautta ja tarjoaa tuokiota ilmaiseksi sotilas-Franzille (Serge Reggiani). Rakkausseikkailut seuraavat toisiaan ketjuna, ja karusellin pyörivä liike johtaa väistämättä takaisin Leocadiehin. Tutustumme palvelijatar Mariehin (Simone Simon), joka ajautuu suhteeseen isäntäperheensä pojan Alfrediin (Daniel Gélin) kanssa. Alfred puolestaan solmii suhteen naimisissa olevaan naiseen Emma Breitkopfiin (Danielle Darrieux). Ironisimmillaan Ophüls on kuvatessaan Breitkopfien näennäisen harmonista avioliittoa: makuuhuoneessakin kaikki esineet ovat symmetriassa. Ketju jatkuu, ja ehkä herkullisimman hahmon rakentaa Jean-Louis Barrault, jonka esittämä runoilija elää omissa fantastisissa sfääreissään. Poimuilevan juonen viimeisessä episodissa upseerin pukuun sonnustautunut kreivi (Gérard Philipe) käyttää maksettua rakkautta. Hän hyvästelee partnerinsa, joka on elokuvan alussa nähty Leocadie.

Intohimojen karusellissa ympyrä sulkeutuu, mutta jotakin on muuttunut. Karusellin pyörintä seisahtuu, ja taustalla soinut Oscar Straussin sävelmä katoaa. Vaikka kertoja alussa totesikin menneisyyden merkityksen, elokuvan sanoma saa ilmauksensa viimeisessä episodissa: historia on aina melankolista, tärkeämpää on elää tässä ja nyt. Karusellin pyörähdykset tuovat esiin lukemattoman määrän tapoja rakastaa: jännevälinä on Leocadien alussa osoittama rakkauden kaipuu ja hänen lopussa ilmaisemansa välinpitämättömyys. Rakkaus elää kiihkon ja tyhjyyden välillä.

Ei kommentteja: