Ernest Hemingwayn tarinaan pohjautuva film noir -klassikko Tappajat (The Killers, 1946) alkaa jaksolla, joka tempaa vastustamattomasti mukaansa. Alkutekstit nousevat yössä kiitävän auton valokeilaa vasten. Seuraavassa kohtauksessa tappajat saapuvat Brentwoodin pikkukaupunkiin, tunkeutuvat baariin ja tiedustelevat Ruotsalaista. Dialogi on nokkelaa, aggressiivista, kovempaa kuin useimmissa muissa aikakauden rikoselokuvissa. Paljastuu, että kaksikko on etsimässä Pete Lunn -nimistä ruotsalaista, joka työskentelee huoltoasemalla. Hotellihuoneessaan "Swede" (Burt Lancaster) odottaa sängyllä, alistuneena. Huoltoaseman kaveri saapuu varoittamaan, mutta Swede vastaa nöyrästi: pako ei kannata. Tappajat ovat jo ovella, valokiila halkoo pimeyden, ja elokuvan tähti heittää henkensä kymmenen minuutin jälkeen. Aloitus on niin loisteliaasti toteutettu, että oikeastaan muu elokuva kärsii väistämättä. Mikään ei yllä sen rinnalle vaikuttavuudessa. Sitä paitsi alun jälkeen olennainen on jo sanottu: Pete Lunn, jonka oikeaksi nimeksi paljastuu Ole Andersen, on kärsijä, Kristus-hahmo, jolle ei koko draaman aikana valkene, millaisen pelin osana hän joutuu kohtalonsa näyttelemään. Toki Burt Lancaster pääsee esiin vielä kuolemansa jälkeenkin, takautumissa, kun utelias vakuutusetsivä Reardon (Edmond O'Brien) alkaa penkoa omituista vyyhtiä. Pala palalta, haastattelujen ja muistikuvien jälkeen, rakentuu kuva, josta Andersen oli autuaan tietämätön. Lopulta tieto on kuitenkin merkityksetöntä. Rikosvyyhdin selvittyä vakuutusrahat palautuvat, mutta yhtiölle ne ovat jo tarpeettomia: kuluttajat maksavat ennen pitkää "tappiot". Burt Lancaster on Andersenina yhtä vakuuttava kuin Ava Garner rikollisliigan Kittynä. Andersenin hahmo tuo väistämättä mieleen Stephen Cranen novellin "Sininen hotelli" (julkaistu suomeksi kokoelmassa Morsian saapuu kaupunkiin), jonka pelokas ruotsalainen on lopulta kaikkien narutuksen kohteena. Tappajissa Hemingway osoittaa velkansa Cranen hienoimmalle tarinalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti