11. marraskuuta 2017

Pikku naisia (Little Women, 1949)


Louisa May Alcott (1832–1888) on jäänyt kirjallisuushistoriaan kaksiosaisella romaanillaan Pikku naisia (Little Women), joka ilmestyi vuosina 1868 ja 1869. Sittemmin romaanista on tehty teatterisovituksia, kuunnelmia, elokuvia ja myös ooppera ja musikaali. Valkokankaille aihe pääsi jo mykkäelokuvakaudella Alexander Butlerin (1917) ja Harley Knolesin (1918) ohjaamana. Tunnetuin elokuvaversio on George Cukorin tulkinta vuodelta 1933, pääroolissa Katherine Hepburn. Vasta nyt sain mahdollisuuden katsoa Mervyn LeRoyn näkemyksen, joka valmistui toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1949. Metro-Goldwyn-Mayerin tuottamassa draamassa huomio kiinnittyy ensimmäisenä Robert H. Planckin ja Charles Edgar Schoenbaumin värikuvaukseen, joka ei ole ollenkaan niin räikeä kuin monissa muissa aikakauden värielokuvissa: ensimmäisistä kuvista lähtien visuaalisuus vie mukanaan. Elokuva sai aikanaan myös Oscarin parhaasta lavastuksesta, ja vaikuttavia näkymät ovatkin: suurin osa ulkokohtauksista on toteutettu studiossa, minkä vuoksi 1860-luvun maailma saa erityisen sadunomaisen tunnelman.

Pikku naisia alkaa romaanin mukaisesti, jouluna. Perheen isä on Yhdysvaltain sisällissodassa, ja äiti (Mary Astor) ja neljä tytärtä  Meg (Janet Leigh), Jo (June Allyson), Amy (Elizabeth Taylor) ja Beth (Margaret O'Brien) viettävät yhteistä juhlaa tavalla, jossa riemu ja melankolia yhtyvät. Kun ajatellaan, että LeRoyn tulkinta valmistui vain neljä vuotta toisen maailmansodan jälkeen, yleisön mielikuvissa isän poissaolo on varmaankin linkittänyt sisällissodan muiston ajankohtaiseen sotakokemukseen ja siihen, millaisia vaikeuksia perheet joutuivat kohtamaan. Jon roolissa June Allyson on energinen alusta loppuun, ja hänen halunsa kirjoittajaksi vahvistuu, mitä pidemmälle tarina kulkee. Näyttelijäsuorituksista jää mieleen erityisesti naapurin vanha herra James Laurence, jota tulkitsee C. Aubrey Smith, lukemattomien sivuosien esittäjä 1930- ja 1940-luvun Hollywoodissa. Smith oli kuvausten aikaan vuonna 1948 jo 85-vuotias. Hän menehtyi saman vuoden joulukuussa eikä koskaan nähnyt viimeiseksi jäänyttä elokuvaansa.


4. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas (2017)

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) keräsi ensi-iltaviikonloppunaan poikkeuksellisen katsojamäärän. Digitaalisten kopioiden aikana on mahdollista tarjota elokuvaa laajalla rintamalla, ja selvästi uusi tulkinta Väinö Linnan romaanista on herättänyt yleisön kiinnostuksen. Aikaisemmat Tuntemattomat saivat ensi-iltansa varsin myöhään (jos ajatellaan kalenterivuoden näkökulmasta), Laineen elokuva lähellä joulua 23.12.1955, Mollbergin tulkinta itsenäisyyspäivänä 6.12.1985. Nyt Louhimiehen Tuntematon ehtii tehdä ennätyksiä jo paljon ennen Suomi100-juhlia. Minulle uuteen Tuntemattomaan valmistautuminen on merkinnyt myös paluuta aikaisempiin tulkintoihin. Mieleeni on tullut Mollbergin elokuvan Turun ensi-ilta, joka oli elokuvateatteri Kinolassa. Sattumalta Turussa oli silloin puolustusvoimien paraati, ja muistan puikkelehtineeni sotilasajoneuvojen välistä elokuvateatteriin. Glasnostin käsite oli samana vuonna tullut julkisuuteen, ja Neuvostoliitto oli muutoksessa, mutta silloisessa poliittisessa tilanteessa Mollbergin rauhanviesti teki vaikutuksen. Julkisuudessa esitettiin silloinkin epäilyksiä siitä, kannattaako Linnan romaania enää filmata. Mollbergin elokuvan kohdalla keskusteluun vaikutti myös etukäteistieto siitä, kuinka paljon ohjaaja oli hyödyntänyt käsivaralta kuvaamista. Kaiken tämän valossa on vaikea suhtautua puheenvuoroihin, joissa on epäilty uuden tulkinnan tarpeellisuutta. Klassikoita kuuluukin tulkita uudelleen. Ehkä tämän takia minusta on ollut vaikea myöskään katsoa elokuvaa arvostelevasti ja pohtia, onko se hyvä vai huono: pikemminkin olen utelias miettimään, mitä uutta Louhimiehen Tuntematon tarjoaa ja mitä se voisi antaa.

Uusi Tuntematon alkaa ja päättyy veteen: veden pinta on raja toden ja epätoden, rauhan ja sodan välillä. Sota tempaisee pinnan alle, ja hetkessä kaikki näyttäytyy toisessa valossa. Lopussa, perääntymisvaiheen aikana Rokka (Eero Aho) on jo vajoamassa veden alle kantaessaan Sutta (Arttu Kapulainen) joen yli, kunnes hän kohoaa uudelleen pinnalle. Jos veden pinta on tärkeä, tuntuu, että Louhimiehen Tuntematon on hyvin vahvasti myös maan pinnalla, osin alapuolellakin, mättäiden välissä, ojissa, juoksuhaudoissa. Jos Mollbergin tulkinnassa näkökulma oli suon yli juoksevan sotilaan tärisevä katse, Louhimiehen elokuvassa ryömitään maassa. Kokonaiskestoon nähden elokuvassa on yllättävän vähän avaria näkymiä – poikkeuksina toki alun harjoituskenttä, myöhempi rajan ylitys ja Petroskoihin saapuminen. Sen sijaan kamera on kiinni ihmisissä, joiden näkökulma sotaan avautuu poteron pohjalta, tai vaikka ojasta, kuten perääntymisvaiheessa, jossa Koskela (Jussi Vatanen) heittää kasapanosta neuvostotankkia kohti. Mieleen tulee, miten Toini Havu aikanaan kritisoi Linnan romaania siitä, ettei se rakenna kokonaiskuvaa sodasta ja asetu yleisemmälle tasolle, tarkastelemaan sodan kokonaiskehystä. Miksi pitäisikään, kun tavoitteena on kuvata sotilaiden kokemusta? Uudessa Tuntemattomassa näkökulman ruumiillinen maanläheisyys korostaa sitä, miten kaukana rivimiehet lopulta ovat siitä politiikasta, joka heitä heittelee milloin eteenpäin, milloin taaksepäin. Laajempi historiallinen kehys toki ilmenee, kuten Mollberginkin tulkinnassa, esimerkiksi kiljunjuontikohtauksessa, jossa sotilaiden ja upseerien ideologinen ero käy selväksi. Louhimies käyttää muutamia kertoja myös aikalaisdokumentteja tavalla, joka vahvistaa historiallista kontekstia.  Laineen ja Mollbergin tulkintaa enemmän Louhimiehen elokuvassa kuvataan luonnonympäristöä, ja tuntuu, että käsikirjoittajat ovat saaneet vaikutteita sekä sodan ympäristövaikutuksiin liittyvästä tutkimuksesta että 2000-luvun sotaelokuvien runollisuudesta, varsinkin Terence Malickin elokuvista. Kun rauha vihdoin koittaa, tuhon jäljet ovat vahvat. Luontokuvaa rakennetaan elokuvassa myös äänimaiseman kautta: en muista missään kotimaisessa sotaelokuvassa kuulleeni näin paljon linnunlaulua ääniraidalla.

Kaikki Tuntemattoman tulkinnat ovat pitkiä: Louhimiehen ohjauksella on kestoa noin kolme tuntia. Tämä on varmaankin välttämätöntä, jotta sodan piinaavuus välittyisi. Uudessa Tuntemattomassa aika jakaantuu osapuilleen siten, että ensimmäinen tunti tutustuttaa henkilöhahmoihin ja johdattaa tarinan Petroskoin porteille. Kahden tunnin jälkeen alkaa perääntymisvaihe, joka kestää elokuvan viimeisen kolmanneksen. Sain vaikutelman, että ensimmäisen puolen tunnin aikana elokuvassa on paljon tuttua Laineen ja Mollbergin tulkintoihin nähden, ja elokuva ikään kuin lunastaa odotuksia tuttujen lauseiden ja tilanteiden kautta. Tämän jälkeen käsikirjoituksen suunta on rohkeampi, ja ennen kaikkea Kariluodon (Johannes Holopainen) ja Rokan (Eero Aho) hahmot paikantuvat elokuvan keskiöön. Molempien henkilöiden kohdalla Tuntematon avaa katsojalle myös kotirintamanäkökulman. Näistä kotirintamakuvauksista, ja myös naisten roolista, on ehditty jo ensi-illan jälkeen keskustella niin julkisuudessa kuin sosiaalisessa mediassakin. Minun mielestäni kotirintaman näkökulmaa on mukana melkein maksimaalinen määrä siihen nähden, mitä tarinaan on kytkettävissä niin, että näkökulma pysyy päähenkilöiden kokemuksellisuudessa. Lisäys on kiinnostava, koska se korostaa varsinkin Rokkaa henkilönä, jolla on elämänhistoria, puoliso (Paula Vesala) ja lapsikatras, joka isää odottaa. Toki Linnan romaanissa ja Laineen tulkinnassakin Rokka viittaa perheeseensä, mutta katsojalle rintaman ulkopuolista elämää ei näytetä. Ymmärsin Louhimiehen tulkinnan niin, että elokuva nimenomaan haluaa antaa Rokasta täydemmän kuvan katsojalle. En ole varmaankaan ainoa katsoja, joka on aina halunnut tietää Rokasta enemmän! Laineen Rokka (Reino Tolvanen) oli sujuvakielinen, talvisodan kokenut konkari, jonka huumori piti tilanteen tasalla. Mollbergin Rokka (Paavo Liski) oli astetta kokeneempi ja selviytyjä hänkin. Louhimiehen Rokka lähtee liikkeelle humoristisena jermuna, mutta hän saa aikaisempaa kapinallisemman särmän, ehkä siksikin, että uudessa Tuntemattomassa Lehdon painoarvoa kapinallisena on vähennetty. Ja lopulta Rokka on yksi niistä murtuneista mielistä, joita Ville Kivimäki on kuvannut tutkimuksissaan. Viimeisissä kuvissa Rokka ei hymyile eikä virnuile: sota on ollut henkinen täräys, jonka kanssa on pystyttävä elämään. Paatuneimmankin ihon alle kärsimykset menevät. Rokan tarina rinnastuu elokuvassa Kariluotoon, joka alussa pelkää, eikä saa miehiään komennettua eteenpäin. Hänelle tarjoituisi mahdollisuus rauhalliseen elämään, siirtoon muihin tehtäviin, joita puoliso ehdottaa, mutta hän palaa etulinjaan. Lopussa Kariluoto on samassa tilanteessa kuin alussakin, mutta jatkaa eteenpäin. Pelkonsa hän on ehkä voittanut, mutta hinta on kova.

Olen aina ajatellut, että Tuntemattomassa sotilaassa, niin romaanissa kuin sen teatteri- ja elokuvatulkinnoissakin on kyse sen tutkimisesta, miten sotaan suhtaudutaan ja miten se erilaisiin ihmisiin vaikuttaa. Louhimiehen elokuva tuo tähän tulkintaperineeseen selkeästi uusia lisiä, varsinkin Rokan ja Kariluodon hahmojen kehittämisen kautta. Hietanen (Aku Hirviniemi) ei ole yhtä vahvasti keskiössä: ehkä Hietasen repliikit edustavat enemmän Tuntemattoman tulkintaperinnettä, joka kuultaa läpi väistämättä. Uutta lisää Hietasen hahmoon tuo suhde petroskoilaiseen Veraan (Diana Pozharskaya), mutta ainakin elokuvateatteriversiossa tämä jää vähälle. Kiinnostavaa on nähdä, onko myöhemmässä televisiosarjassa enemmän aineistoa mukana. Myös Koskelan hahmo ankkuroituu Tuntemattomien perinteeseen. Kaikissa Tuntemattomissa on ollut erinomaiset Koskelat, Laineella Kosti Klemelä ja Mollbergillä Risto Tuorila, jotka olivat rehtiyden perikuvia. Jussi Vatasen tulkinta istuu tähän jatkumoon hyvin, mutta ehkä aavistuksen omapäisempänä aiempiin verrattuna. Jatkuvuutta edustaa myös Pirkka-Pekka Petelius. Mollbergin elokuvassa hän oli Hietanen, ja Petelius tiettävästi opiskeli murretta Askaisissa pitkään ennen kuvauksia. Nyt Petelius on kapteeni Kaarna, jonka vakava katse jää mieleen uuden Tuntemattoman alkumetreiltä. Kokeneena hän tietää, mitä on tulossa.

2. marraskuuta 2017

Perintö (Family Plot, 1976)

Pitkästä aikaa katsoimme Alfred Hitchcockin viimeiseksi jääneen elokuvan Perintö (Family Plot, 1976). Se kestää kyllä katsomisen, mitä ei välttämättä voi sanoa kaikista Hitchcockin loppuvaiheen elokuvista. Perinnössä jännitys ja huumori kohtasivat sopivassa suhteessa. Elokuvan henkilöt ovat kaikki enemmän tai vähemmän rikollisia. Pääparina ovat sympaattiset huijarit, Blanche Tyler (Barbara Harris) ja George Lumley (Bruce Dern). Blanche esiintyy meediona ja pyrkii hyötymään iäkkäistä asiakkaistaan. George on entinen näyttelijä, joka enimmäkseen esittää taksikuskia. Elämänsä tilaisuuden hän saa, kun Blanchen asiakas haluaa löytää sisarensa kadonneen pojan. Odotettavissa olisi muhkea perintö. Eipä aikaakaan, kun George muuntautuu yksityisetsiväksi ja pääsee salaperäisen Arthur Adamsonin (William Devane) jäljille.

Valmistuessaan vuonna 1976 Perintö näytti viittaukselta klassiseen Hollywoodiin, tilanteessa, jossa elokuvakulttuuri oli jo voimakkaasti muuttunut. Uudet tekijät olivat nousseet parrasvaloihin. Perinnön kaltainen elokuva olisi aivan hyvin voitu tehdä jo 1950-luvulla. Tämä on siinä mielessä yllättävää, että Hitchcockin tuotannossa oli ollut jo paljon modernistisempia teoksia, ajatellaanpa vaikka Psykoa (Psycho, 1960) ja Lintuja (The Birds, 1963). Vanhahtavaan sävyyn vaikutti varmasti se, että käsikirjoituksen takana oli konkari Ernest Lehman (1915–2005), joka oli tehnyt yhteistyötä Hitchcockin kanssa Vaarallisen romanssin (North by Northwest, 1959) kirjoittajana. Lehmanin kynästä olivat syntyneet myös West Side Story (1961) ja The Sound of Music (1965). Joka tapauksessa Perintöä katsoo mielellään: nautin erityisesti vuoristokohtauksesta, joka tuo mieleen Vaarallisen romanssin peltokohtauksen. Hengästyttävän autoilun jälkeen Blanche ja George joutuvat Arhur Adamsonin rikostoverin Joseph Maloneyn (Ed Lauter) takaa-ajamaksi.  

30. lokakuuta 2017

Asessorin naishuolet (1958)

Samaan aikaan kun muut katsovat Denis Villeneuven uutta Blade Runneria ja Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta, tuntuu erikoiselta kirjoittaa Lasse Pöystin ohjauksesta Asessorin naishuolet (1958), mutta voin vakuuttaa, että Villeneuven ja Louhimiehen aika tulee vielä – kunhan ehtii kolmituntisten elokuvien pariin. Uuden Tuntemattoman kohdalla on puhuttu siitä, että se on jo kolmas versio Linnan romaanista. Suomalaisessa elokuvassa on muitakin teoksia, jotka on toteutettu kolmasti. Mieleen tulee Nummisuutarit, joka filmattiin vuosina 1923, 1938 ja 1957. Seitsemästä veljeksestä on vuoden 1939 näytelmäelokuvan lisäksi tehty kuunnelma, animaatiosarja ja tv-sarja. Kahteen kertaan toteutettuja teoksia on runsaasti, ja tähän ryhmään kuuluu Agapetuksen romaaniin (1935) perustuva Asessorin naishuolet, jonka Toivo Särkkä ja Yrjö Norta olivat ohjanneet elokuvaksi jo vuonna 1937. Kun ensimmäisessä elokuvassa höpsöä asessoria esitti Aku Korhonen, tuoreemmassa teoksessa samaan rooliin sonnustautui Hannes Häyrinen. Jään odottamaan kolmatta versiota!

Irvailun kohteena on harmaantunut asessori Alfred Haaravirta (Hannes Häyrinen), jonka palvelija kuolee, eikä asessori tahdo löytää uutta kotiapulaista. Kukaan ei pysty täyttämään menehtyneen Emman paikkaa. Asessori kirjoittaa nuoruuden ystävälleen Matilda Bybomille (Elna Hellman), joka kuitenkin tulkitsee kirjeen avioliittotarjoukseksi. Lopulta Alfredin ja Matildan välille syntyy liitto, ja elokuva rinnastaa farssin sivutuotteena palvelussuhteen ja avioliiton. Tästä asetelmasta saisi vielä enemmänkin irti! Olisiko tässä Aku Louhimiehelle seuraava projekti? Lasse Pöystin ohjaus toimii sujuvasti, jos kohta hotellikohtaus Tampereella on vaikeasti avautuva, vaikka sen pitäisi olla farssin kohokohta. Vuoden 1937 elokuvassa jakso sijoittui muuten Viipuriin, mutta vuoden1958 versioon paikka piti vaihtaa.

24. lokakuuta 2017

Sala-ampuja (The Sniper, 1952)

Sala-ampuja (The Sniper, 1952) merkitsi Edward Dmytrykille paluuta ohjaajaksi. Heti elokuvan Oikeutettu kosto (Crossfire, 1947) jälkeen Dmytryk oli joutunut epäamerikkalaista toimintaa tutkivan komitean HUAC:n kuultavaksi. Hän päätyi vuodeksi kaltereiden taa, kunnes pehmenneenä joutui uudelleen kuulusteltavaksi ja ilmiantoi useita kollegojaan. On selvää, että paluu ohjaajan tehtäviin oli vaikeaa, eivätkä yhtiöt olleet erityisen kiinnostunteita Dmytrykin palveluksista. Apuun tuli tuottaja Stanley Kramer, joka vuonna 1952 teki yhteistyötä myös Fred Zinnemannin kanssa: tuloksena oli lännenelokuvan klassikko Sheriffi (High Noon). Kramerin tavaramerkiksi tulivat yhteiskunnallisesti kantaaottavat aiheet, ja tätä löytyy myös Sala-ampujasta, joka alkaa ajankohtaista teemaa kommentoivalla tekstillä, vittauksella naisiin kohdistuvan väkivallan kasvuun. Vaikka elokuva määrittelee ongelman, se ei lopulta kovin paljon sitä käsittele yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Sala-ampujan päähenkilö on Eddie Miller (Arthur Franz), joka vihaa ja pelkää naisia. Asetelmassa ei sinänsä ole juurikaan uutta, sillä sarjamurhaajaelokuvia on paljon. Erikoisinta Sala-ampujassa on se tapa, jolla päähenkilö tiedostaa oman tilanteensa. Hän kavahtaa nähdessään, miten lasta kuritetaan. Hän yrittää haavoittaa itseään päästäkseen lääkärin hoitoon, mutta päivystävä lääkäri vain toteaa psykologisen tarpeen tekemättä mitään. Dmytrykin kuvakerronta on karua, dokumentaaristakin, ja elokuvassa on vaikuttavia kohtauksia. Mieleen jää esimerkiksi jakso, jossa savupiipussa roikkuva maalari näkee sala-ampujan ja yrittää varoittaa, kohtalokkain seurauksin. Genreodotukset saavan katsojan ennakoimaan väkivaltaista lopetusta, rangaistusta päähenkilölle, mutta loppu on lopulta rauhallinen: Miller istuu sängyllä asettaan pidellen, kyynel silmässä.

23. lokakuuta 2017

Oklahoman sankari (The Oklahoma Kid, 1939)

Lloyd Baconin ohjaama Oklahoman sankari (The Oklahoma Kid, 1939) edustaa vaihetta, jossa Hollywoodin suuret yhtiöt alkoivat entistä enemmän kiinnostua lännenelokuvasta. Samana vuonna 1939 Warner Bros. tuotti Michael Curtizin westernin Lännen valloittajat (Dodge City), pääroolissa Erroll Flynn, ja United Artists John Fordin klassikon Hyökkäys erämaassa (Stagecoach), jonka pääroolissa nähtiin John Wayne. Oklahoman sankarissa nimiroolia esitti James Cagney, jolle tämä oli ensimmäinen Villin Lännen tehtävä. Hänet oli aiemmin nähty gangsterielokuvissa ja musikaaleissa. Cagney oli juuri esiintynyt, mieleenpainuvasti, Michael Curtizin elokuvassa Likakasvoiset enkelit (Angels with Dirty Faces, 1938). Cagney teki urallaan enää kaksi lännenelokuvaa, mutta ne tulivat paljon myöhemmin: Luotien maa (Run for Cover, 1955) ja Kunnianteko pahalle miehelle (Tribute to a Bad Man, 1956).

Oklahoman sankari sijoittuu 1880-luvulle, Oklahoman kuuluisan Land Rushin aikaan. Samaan tapahtumaan viitataan myös Anthony Mannin westernissä Cimarron (1960). Tarinan ytimessä on kompromissi, johon kunniallinen maanvaltaaja alistuu: ahne Whip McCord (Humphrey Bogart) saa vapaasti hääriä uuden boom townin saluunassa. Lopulta McCord liikuttelee koko seudun asioita ja pitää demokratiaa pilkkanaan. Toisaalta tarinaan liittyy perhedraama. Oklahoma Kid (James Cagney) paljastuu Jim Kincaidiksi, jonka isä on tuomari ja veli lainvartija. Veljekset ovat ajautuneet lain eri puolille, mutta lopussa heidän taistelunsa yhtyvät. Oklahoma Kidin hahmo on erityisen kiinnostava: hän vie McCordin käsistä rahat, jotka on tarkoitettu intiaaneille, korvaukseksi anastetusta maasta, ja hän esittää kritiikkiä alkuperäisten amerikkalaisten kohtelusta. Myöhemmin katsojalle näytetään, miten Kidin ystäväpiiriin kuuluu meksikolainen perhe, ja Kid hoitaa välillä pariskunnan vauvaa. Myöhemmin Kidin ajatusmaailmaa ei juuri kuvata, mutta tuntuu, että hän edustaa vaihtoehtoista amerikkaisuutta, joka elokuvan lopussa perii voiton.

22. lokakuuta 2017

Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Alfred Hitchcockin Ulkomaankirjeenvaihtaja (Foreign Correspondent, 1940). Tämä on varmaan se Hitchcock, josta minulla on varhaisimpia tv-muistoja. Elonet-tietokannan mukaan elokuva esitettiin tammikuussa 1970: en ollut vielä yhdeksää vuotta, ja yksittäiset kuvat jäivät mieleen lähtemättömästi. Erityisen vaikuttava oli kohtaus tuulimyllyn sisällä, jossa myllyn koneiston liikkeet on tarkasti kuvattu, valo lankeaa yläviistosta ja valaisee hollantilaiselle maaseudulle kätkeytyneet vehkeilijät. Elokuvassa on paljon tyypillisiä hitchcockmaisuuksia, muun muassa ajatus sivullisesta, joka sattumalta päätyy kansainvälisen vakoiludraaman keskiöön. Mieleen tulevat ennen kaikkea 39 askelta (The 39 Steps, 1935), Viidennen kolonnan mies (Saboteur, 1942) ja Vaarallinen romanssi (North by Northwest, 1959). Ulkomaankirjeenvaihtajan ytimessä on Johnny Jones (Joel McCrea), jonka newyorkilainen sanomalehti lähettää Eurooppaan salanimellä Huntley Haverstock ottamaan selvää poliittisesta tilanteesta syksyllä 1939. Tuottaja Walter Wangerilla oli vaikeuksia rahoittaa elokuvaa siksi, että Hollywoodin ei toivottu ottavan liikaa kantaa Euroopassa roihuavaan maailmansotaan.Viimeisissä kuvissa nähdään Haverstock raportoimassa suorassa radiolähetyksessä Euroopan tapahtumia, eikä elokuvantekijöiden näkemyksistä jää epäselvyyttä.

Ulkomaankirjeenvaihtaja on sujuvaa katsottavaa, ja siitä voisi kirjoittaa paljonkin. Nyt huomio kiinnittyy näyttelijöihin. Tiettävästi Wanger kaavaili päärooliin Gary Cooperia, joka kuitenkin kieltäytyi. Joel McCrea istuu lopulta erinomaisesti Haverstockin osin koomiseen rooliin. Ulkomaankirjeenvaihtajassa on erinomaisia sivuosanäyttelijöitä. Kahdessa kohtauksessa esiintyy mieshahmo, jota kuvataan ”latvialaiseksi”. Häntä esittää Eddie Conrad (1892–1941), entinen vaudeville-esiintyjä, joka nähtiin Hollywood-leffojen pikkurooleissa vuodesta 1927 lähtien. Conradin ”latvialaisella” on vain muutama repliikki, mutta ne ovat puhdasta kultaa. Valitettavasti hän menehtyi vuonna 1941, vain 49-vuotiaana. Toinen Ulkomaankirjeenvaihtajan mieleenpainuva rooli on Van Meerin hahmo, joka on tarinan kannalta olennainen, sillä Van Meerin kidnappaus on elokuvan ytimessä. Tässä roolissa nähdään Albert Bassermann (1867–1952), jota on pidetty sukupolvensa merkittävimpiin kuuluvana saksalaisena näyttelijänä. Bassermann työskenteli Max Reinhardtin alaisuudessa Berliinin Deutsches Theaterissa vuosina 1909–1915. Samaan aikaan hänestä tuli näytelmäelokuvien tähti. Hänellä oli päärooli Max Mackin ohjaamassa draamassa Der Andere (1913), joka on aikakauden suuria klassikoita. Bassermann joutui lähtemään Saksasta vuonna 1933.
Hänen puolisonsa Elsa Bassermann (oik. Else Bassermann, 1878–1961) oli juutalainen, ja Albertille ehdotettiin avioeroa, jotta ura Saksassa olisi voinut jatkua. Kerrotaan, että nimenomaan Hitler olisi halunnut nähdä Albert Bassermannin näyttämöllä. Pariskunta ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta Sveitsin kautta Itävaltaan ja Saksan otteen kiristyttyä vuoden 1938 Anschlussin jälkeen Yhdysvaltoihin. Albert ja Elsa onnistuivat molemmat murtautumaan Hollywoodin näyttelijäkaartiin, mutta he jäivät lähinnä sivuosien esittäjiksi. Albert Bassermannilta englannin kieli ei koskaan luistanut kovin hyvin, ja Ulkomaankirjeenvaihtajassakin hän esittää hollantilaista. Vuonna 1940 Albert ja Elsa Bassermann esiintyivät molemmat Mervyn LeRoyn elokuvassa Escape, jossa nähtiin monia muitakin Euroopasta lähteneitä näyttelijöitä, kuten Conrad Veidt ja Felix Bressart. Toisen maailmansodan jälkeen Bassermannit muuttivat Eurooppaan ja asettuivat Sveitsiin. Albert Bassermann menehtyi sydänkohtaukseen lentomatkalla New Yorkista Zürichiin vuonna 1952. Elsa Bassermann muutti miehensä kuoleman jälkeen Länsi-Saksaan, ja hänet haudattiin Baden-Badenissa vuonna 1961.