10. joulukuuta 2017

Hobitti – Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014)

Hobitti – Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014) on Peter Jacksonin ohjaaman Hobitti-trilogian päätösosa ja jatkaa suoraan siitä, mihin toinen osa Hobitti – Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013) päättyi. Itse asiassa toinen osa huipentui tv-sarjamaiseen cliffhangeriin, kun lohikäärme Smaug suuntasi kohti Järvikaupunkia tekemään tuhoaan. Tolkienin alkuperäisromaanissa, tai oikeastaan sen suomennoksessa, Smaugin lähtö on sivulla 253, kun koko romaanilla on mittaa 328 sivua. Ratkaiseva musta nuoli viuhui lohikäärmeen sisuksiin jo sivulla 271, mikä kertoo elokuvallistamisen prosessissa tapahtuneista mittasuhteiden muutoksista. Olisi ollut mahdollista ottaa Smaugin surmaaminen jo toiseen osaan, mutta ehkä nykyinen ratkaisu on ollut dramaturgisesti mielekkämpi, kun kolmas osa on saanut mieleenpainuvan aloituksen. Muussa tapauksessa kolmannen osan sisältö olisi jäänyt laimeammaksi ja nykymuodossaankin (liikaa) painottuvat taistelut olisivat saaneet kohtuuttomasti painoarvoa. Miltähän cliffhanger on tuntunut niistä katsojista, jotka näkivät toisen osan ensi-illassa vuonna 2013 ja saivat odottaa vuoden jatkoa? Toisaalta kaikki ovat tietysti tienneet, että armoton tulikaste odottaa Järvikaupunkia ja että lohikäärme tullaan kuitenkin ampumaan alas sillä yhdelle mustalla nuolella, joka on säilynyt edelliseltä sukupolvelta... Yllätys ei ole niinkään ollut siinä, mitä tapahtuu vaan miten se kuvataan.

Smaugin (Benedict Cumberbatch) hyökkäys Järvikaupunkiin on armoton aloitus, ja vaikka Tolkienin romaanissa jakso onkin lyhyt, on selvää, että elokuvatrilogian alku on ollut pakko tehdä niin painokkaaksi kuin mahdollista, jotta sen jälkeen seuraava suvantovaihe toimisi. Kun Hobitti – Viiden armeijan taistelu sai ensi-iltansa, katsojat seurasivat päivittäin Syyrian tapahtumia ja Isisin kasvavaa merkitystä. Järvikaupungin tuho on fantasiaa, mutta Smaugin armoton kosto siviileille on kuin modernin, totaalisen sodan kuvaus. Smaug on elokuvahistorian tuhoisin lohikäärme, jonka tulivoimalla ei tunnu olevan rajoja. Temaattisesti tulkitsen niin, että elokuvan alkujakso oikeastaan esittää pienoiskoossa ne painotukset, jotka korostuvat tarinassa sen jälkeen. Järvikaupungin hallitsija (Stephen Fry) tuhoutuu omaan ahneuteensa: sen sijaan että hän tekisi jotakin kansansa hyväksi, hän lähtee pelastamaan aarteitaan, mutta tuhoutuu, kun lohikäärmeen ruho putoaa hänen niskaansa. Ahneus johtaa väistämttömään tuhoon. (Käyköhän niin myös nykypäivän oligarkeille?) Samaan aikaan Bard Jousimies (Luke Evans) sovittaa suhteensa menneisyyteen siinä mielessä, että hänen isänsä muinoin epäonnistui lohikäärmeen tuhoamisessa. Bard korjaa isänsä perinnön ampumalla ratkaisevan mustan nuolen – poikansa tukemana. Patriarkaaliset suhteet palautuvat, ja sukupolvien välinen haava umpeutuu. Suhde isään on myös Thorin Tammikilven (Richard Armitage) trauma.

Loppuelokuvan keskushahmo on Thorin, joka lähestulkoon siirtää Bilbon (Martin Freeman) sivuraiteelle. Gandalfkin (Ian McKellen) on suuren osan tarinaa joko poissa tai syrjässä – tosin hän saapuu ajoissa varoittamaan kääpiöitä, haltioita ja järvikaupunkilaisia odotettavissa olevasta vaarasta. Myös Bardin ja hänen perheensä kohtalo jakaantuu Hobitti-trilogiassa toisen osan loppuun ja kolmannen alkuun. Bardin perhe hiipuu pois tarinasta, mitä pidemmälle viiden armeijan taistelu etenee. Itse taistelu vie kolmannesta osasta valitettavan paljon tilaa ja aikaa, ja ainakin minulle tietokoneanimoitujen copy-paste-örkkien taistelut jäävät etäisiksi. Onneksi elokuva on kuitenkin koko trilogian lyhyin. Tämän vastapainona Hobitti – Viiden armeijan taistelu saa vahvaa inhimillisyyttä voimakkaista tunteista. Tolkienin romaaniin on lisätty roimasti affektiivisuutta, mitä vahvistaa muun muassa Taurielin (Evangeline Lilly) ja Kílin (Aidan Turner) traagiseksi kääntyvä, täyttymättä jäävä rakkaus. Toinen täyttymätön suhde on Thorinin ja Bilbon ystävänrakkaus, mitä korostaa sekin, ettei Bilbo osaa sanallistaa tätä suhdetta kääpiöille vaan kutsuu Thorinia ystäväkseen vasta palattuaan takaisin Kontuun.  

Viiden armeijan taistelu korostaa etäisten taistelujensa vastapainona elementaarisia tunteita ja niihin liittyviä vastakkainasetteluja. Vahvimmin nousee esiin ahneus, ja tässä Thorinin kärvistely nousee erityisesti esille. Jäin kylläkin pohtimaan, millaisiin sfääreihin ahneuden kuvaus olisi noussut, jos Thorin olisi saanut käsiinsä hamuamansa arkkikiven... Joka tapauksessa sankarin alennustila ”korjautuu”, kun hän havahtuu ystävyyden, solidaarisuuden ja kunnian tunteisiin. Itsekkään ahneuden tilalle tulee itsensä uhraaminen, mikä toteutuukin – ei symbolisesti vaan konkreettisesti. Symbolista, tai käsikirjoittajien selkeästi tarkoittamaa, on kuitenkin se, ettei Thorinilla itsekkään ahneuden jälkeen ole paluuta vallan kahvaan vaan hänen on tarinassa kuoltava. Thorin toki kuolee Tolkieninkin alkuperäisromaanissa, mutta Jacksonin käsittelyssä ahneuden ”perisynnin” ja uhriuden linkitys on vahva.

8. joulukuuta 2017

Miljoonan punnan seteli (The Million Pound Note, 1954)

Ronald Neamen Miljoonan punnan seteli (The Million Pound Note, 1954) valmistui brittikomedian kultakaudella ja perustui Mark Twainin vuonna 1893 julkaisemaan novelliin. Ensimmäisen filmatisoinnin aiheesta ohjasi jo Alexander Korda vuonna 1916. Itse tarina törmäyttää amerikkalaisen ja brittiläisen kulttuurin, ja Neamen ohjauksessa Twainin satiiri paisuu herkulliseksi kuvaukseksi rahan vallasta. Ronald Neame (1911–2010) oli pitkän linjan veteraani, joka tuotti David Leanin 1940-luvun klassikot, Lyhyt onni (Brief Encounter, 1945), Suuret toiveet (Great Expectations, 1946) ja Oliver Twist (1948). Ohjaajan uransa hän aloitti vuonna 1947 jännärillä Salainen sävel (Take My Life).

Miljoonan punnan seteli alkaa Englannin pankin holvissa, jossa miljonääriveljekset Oliver (Ronald Squire) ja Roderick Montpellier (Wilfrid Hyde-White) lyövät vetoa. Varsinainen suunnitelma selviää vasta elokuvan lopussa: veljekset ovat lyöneet vetoa siitä, miten miljoonan punnan seteli vaikuttaa. He iskevät silmänsä amerikkalaiseen Henry Adamsiin (Gregory Peck), joka vaeltaa köyhänä Lontoon kaduilla päädyttyään Eurooppan purjelaivan mukana. Eipä aikaakaan, kun Adamsillä on jättiläismäinen seteli taskussaan. Yhtäkkiä kaikki ovet aukeavat: ravintola tarjoaa ilmaiset ruuat, räätäli valmistaa puvut ja hotelli majoittaa määräämättömäksi ajaksi. Paikalle ilmaantuu myös Adamsin isän tuttu Lloyd Hastings (Hartley Power), joka johtaa Adamsin pörssikeinottelun pariin. Mystisen kultakaivoksen osakkeet nousevat Adamsin kuvitellun maineen ansiosta, mutta tuota pikaa ne romahtavat, kun miljoonan punnan seteli katoaa hetkeksi näkyvistä. Pörssikohtaus on varmaankin brittiläisen elokuva mieleenpainuvimpia. Tarinaan punoutuu myös romanssi niin kuin Twainin novellissakin. Satiirin kriittistä särmää syö lopussa se tapa, jolla elokuva saa sovinnollisen lopun. Vaikka veljesten vedonlyönnin ratkaisu jää tulkinnanvaraiseksi, Adams näyttää lopulta päätyvän vaurauteen setelin luoman uskottavuuden ja krediitin ansiosta.

6. joulukuuta 2017

Valerian and the City of a Thousand Planets (2017)

Valerian and the City of a Thousand Planets (2017) on ohjaaja Luc Bessonin pitkäaikainen haave. Ajatus syntyi jo 20 vuotta sitten, kun Besson teki tieteiselokuvaansa Puuttuva tekijä (Fifth Element, 1997), jonka visuaalista ilmettä olivat suunnittelemassa Jean ”Moebius” Giraud ja Valerianin piirtäjänä tunnettu Jean-Claude Mézières. Suunnitteluvaiheessa Mézières oli tiettävästi kysynyt Bessonilta, miksi tämä ei tehnyt elokuvaa Valerianista. Nyt teos on vihdoin valmistunut, mutta samalla se on ollut taloudellisesti musertava Bessonin yhtiölle. Valerian and the City of a Thousand Planets perustuu ohjaajan omaan käsikirjoitukseen, ja se ammentaa vaikutteita useista Mézièresin ja Christinin albumeista. Nimensä puolesta se viittaa Tuhannen planeetan valtakuntaan (L'Empire des mille planètes, 1971), mutta en kyllä näe suurtakaan yhteyttä tähän. Sen sijaan tarinassa on samoja elementtejä kuin albumissa Varjojen lähettiläs (L'ambassadeur des ombres, 1975), mutta lopulta kokonaisuus on Bessonin oma tulkinta Mézièresin ja Christinin pitkästä saagasta.

Valerian-elokuvassa parasta on sen ensimmäinen puolituntinen. Ensimmäinen jakso tarjoaa kekseliään, kuvitteellisen avaruusmatkailun historian, joka rakentuu kohtaamisten varaan. Jakso kurkottaa 1970-luvulta kohti 2700-lukua ja esittää sivilisaatioiden kohtaamiset kättelytilanteina. Erinomainen on myös jakso Mül-planeetalla, minkä merkitys paljastuu vasta paljon myöhemmin. Valerian-harrastaja tunnistaa välittömästi transmutaattorin ja salaperäisen helmien kopioinnin. Tuntuu, että juuri tässä aloituksessa Besson on lähinnä Mézièresin visuaalista maailmaa. Valitettavasti, kun Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne) tulevat estraadille, elokuvan jännite notkahtaa. Tämä on osin casting-ongelma, mutta kytkeytyy myös käsikirjoitukseen: ensimmäinen Valerianin ja Laurelinen kohtaus nojautuu lisätyn todellisuuden ja virtuaalilasien varaan, mikä tuntuu edeltävään fantasiaan nähden hiukan liiankin ”nykyaikaiselta”. Tämän jälkeen elokuvan visuaalinen anti paranee, ja juuri se jaksaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. Tarinaan jäin kaipaamaan vähän enemmän mutkikkuutta.

3. joulukuuta 2017

Hobitti – Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013)

Hobitti-trilogian toinen osa Hobitti – Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug, 2013) jatkaa edellisen osan hengessä. Tosin alussa on lyhyt takautuma, joka antaisi olettaa laajempaakin kerronnallista muutosta, mutta sitä ei ole luvassa. Takautuman jälkeen tarina jatkuu suoraan Odottamattoman matkan lopusta. Oikeastaan olisi ollut loogista ajatella, että trilogian ensimmäinen osa olisi kokonaisuudessaan käsitellyt Ereborin-matkaa, mutta Synkmetsän halki kulkeminen ja tynnyriajelu joessa on jätetty toiseen osaan. Jos katsoo Tolkienin alkuperäisromaania, sen suurin osuus liittyy trilogian ensimmäisen osan aineistoon. Tämän pohjalta olisi voinut ajatella, että romaanin loppuosaan tarvittaisiin enää yksi elokuva. Romaanin ja elokuvan vastaavuuden näkökulmasta tuntuu, että tarve laajentaa tarinaa vain kasvaa toisessa osassa, ja varmaan se jatkuu myös kolmannessa. Esimerkiksi Bilbon ja lohikäärmeen kohtaaminen on sivumääräisesti romaanissa melko lyhyt. Samoin sitä edeltävä oven löytäminen vuoren sisään: romaanissahan auringon viimeiset säteet riittävät, mutta elokuvassa aurinko saa painua mailleen, kääpiöt lähtevät pettyneinä ja vasta kuun säteet osoittavat avaimen paikan!

Lohikäärme Smaug (Benedict Cumberbatch) saa vahvan painotuksen, mikä on perusteltua, sillä lohikäärmeen kohtaaminen on myös Tolkienin romaanin ytimessä.  Minulle lohikäärme tuo mieleen Richard Wagnerin Nibelungin sormuksen kolmannen osan Siegfriedin lohikäärmeen, joka makaa aarteensa päällä ja murahtaa: ”Ich lieg’ und besitz’, laßt mich schlafen!”, ”Minä makaan ja omistan, antakaa minun nukkua!” Tolkienilla, ja Jacksonilla, lohikäärme on ahne, mutta ei oikeastaan tee omaisuudellaan yhtään mitään. Se vain makaa ja omistaa! Ahneus ajaa myös kääpiöitä, mutta heitä riivaa myös koti-ikävä, menetetty loisto. Jacksonin tulkinnassa vuoren kansa on teknologian taitaja, sillä elokuvaversiossa kääpiöt yrittävät saada lohikäärmeen vipuun monimutkaisen metallisulattonsa avulla. Hetkeksi Smaug on tikahtua kultaansa, mutta karistaa pikaisesti metallihunnun yltään ja lähtee kostoretkelle. Toisen osan kohokohtia on myös Stephen Fryn rooli Järvikaupungin hallitsijana, vaikka osuus onkin lyhyt. Seurasin aikanaan Fryn twiitteejä ja mieleen on jäänyt maininta kuvausmatkasta Uuteen-Seelantiin. Tästä siis oli kyse.

Eteenpäin – elämään (1939)

Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaama Eteenpäin – elämään (1939) perustui Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen näytelmään Justiina, joka oli saanut ensiesityksensä Helsingin Kansanteatterissa syyskuussa 1937.  Suomen Filmiteollisuudelle elokuva merkitsi heittäytymistä kilpailuun Suomi-Filmin kanssa siinä mielessä, että Tervapää-filmatisoinnit olivat jo ehtineet tulla Suomi-Filmin kautta yleisölle tutuiksi. Käsittääkseni Wuolijoen alkuperäinen Justiina sijoittuu nykyhetkeen, kuvitteelliseen Harmaalahden kartanoon, mutta SF:n tulkinnassa aihetta on kiinnostavasti historiallistettu. Eteenpäin – elämään alkaa sortokausista, Robert Harmeliuksen, myöhemmän Harmaalahden (Tauno Palo), kiihkeällä puheella suomalaisuuden puolesta. Robert ihastuu setänsä kartanon piikaa Justiinaan (Regina Linnanheimo), ja heille syntyy avioton lapsi. Poliittista särmää aloitukseen tuo viittaus sisällissotaan, mikä oli 1930-luvun suomalaisessa näytelmäelokuvassa harvinaista. Justiina estää punaisten pääsyn kartanoon ja siten asetetaan edustamaan yhteiskuntarauhaa.

Eteenpäin – elämään alkaa kuvaamalla yhteiskunnan jakaantumista ihmissuhteiden kautta. Robert päätyy kansanedustajaksi, kansakunnan kaapin päälle, mutta lapsensa hän on unohtanut. Justiina kasvattaa poikansa Olavin (Leo Lähteenmäki) ylpeästi ja haluaisi tämän tulevan taistelijaksi. Tällä välin Robert etenee maaherraksi ja asettuu lopulta puolisonsa Hildan (Emmi Jurkka) kanssa asumaan kartanoon. Sanomattakin on selvää, että tilanne käy sietämättömäksi. Hildasta rakentuu dekadentin sivistyneistön ruumiillistuma, jonka hekumallisuudella ei ole rajaa. Lopulta hän viettelee Olavin suudelmaan, jota elokuvatarkastamo joutui leikkaamaan kansalle sopimattomana. Olavi yrittää itsemurhaa mutta säilyy ihmeen kaupalla hengissä. Elokuvan loppumetreillä poliittinen jakaantuneisuus ylittyy, kun Robertin ja Justiinan astuvat yhdessä eteenpäin, elämään. Särkän ja Nortan ohjaus on melodramaattista, mutta lopun tiivis tunnelma toimii ennen kaikkea Tauno Palon ja Regina Linnanheimon yhteistyön tuloksena.

2. joulukuuta 2017

Pietarin viimeiset päivät (Конец Санкт-Петербурга, 1927)

Vsevolod Pudovkinin Pietarin viimeiset päivät (Конец Санкт-Петербурга, 1927) valmistui lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhliin samaan tapaan kuin Sergei Eisensteinin Lokakuu (Октябрь, 1927). Molemmat elokuvat ovat voimakkaasti vaikuttaneet myöhempään kuvaan vallankumouksesta, ja molempia teoksia on usein esitetty myöhempinä editioina, joihin on lisätty musiikkisäestys. YLE Teema esitti Pudovkinin elokuvasta version, jonka Mosfilm restauroi vuonna 1969 ja johon musiikin sävelsi Vladimir Jurovski (1915–1972). Vaikuttavaa Jurovskin musiikki on. Nyttemmin ukrainalaissyntyinen säveltäjä on jokseenkin unohdettu, mutta Norrköpingin sinfoniaorkesteri levytti muutama vuosi sitten hänen viidennen sinfoniansa. Jurovski sävelsi paljon myös elokuvamusiikkia 1930-luvun lopulta lähtien, ja Pietarin viimeiset päivät oli hänen viimeisiä töitään.

Pietarin viimeiset päivät nosti Vsevolod Pudovkinin neuvostoliittolaisten montaasitaitureiden eturiviin. Teos oli osa vallankumoustrilogiaa, johon kuuluivat myös Äiti (Мать, 1926) ja Myrsky yli Aasian (Потомок Чингис-Хана, 1928). Pietarin viimeiset päivät kuvaa maaseudun köyhistä oloista lähtevää nuorukaista, joka päätyy Pietariin ja erehtyy lakkorikkureiden joukkoihin. Hän haluaa hyvittää tekonsa ja päätyy vankilaan. Silloin syttyy ensimmäinen maailmansota, ja nuorukainen päätyy rintamalle monien muiden köyhien, nälkiintyneiden miesten kanssa. Pudovkinin kuvallinen ajattelu on vaikuttavaa, alun tehdaskuvissa leikkausrytmi on kiivasta, samoin hektinen kapitalistien kaupankäynti, puhumattakaan sodan raadollisuuden kuvauksesta. Nuorukainen päätyy lopulta vallankumoukselliseksi: viimeisissä kuvissa Pietari katoaa maailmankartalta ja Leninin kaupunki syntyy.

Hobitti – Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey, 2012)

Peter Jacksonin Hobitti-trilogia jäi aikanaan katsomatta, eikä ajatus lyhyen romaanin venyttämisestä kolmeksi elokuvaksi tuntunut kovin hyvältä. Löytyisikö elämästä 475 minuuttia ylimääräistä aikaa? Nyt vihdoin löytyi, ja  kotikatsomokin on jo ylittänyt K12-ikärajan... Trilogian pisin on sen ensimmäinen osa Hobitti – Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey, 2012). Ensimmäisiä kuvia katsoessa jäin miettimään, millainen tämä saaga olisi ollut, jos sen olisi ohjannut meksikolainen Guillermo del Toro, niin kuin alun perin piti. Toisaalta on vaikea kuvitella, miten Hobitti olisi jatkanut sitä ihmeellistä fantasiasarjaa, jota edustivat El espinazo del diablo (2001), Hellboy (2004) ja Pan's Labyrinth (El Laberinto del Fauno, 2006). Peter Jackson otti ohjat käsiinsä, mutta Guillermo del Toro on kreditoitu yhtenä käsikirjoittajista.

En ole tätä kirjoittaessa vielä nähnyt kahta viimeistä osaa, mutta ensimmäinen muistuttaa vahvasti sitä menestysreseptiä, jolla Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings) -trilogia lähti liikkeelle elokuvalla Sormuksen ritarit (2001). Odottamaton matka on paitsi matka myös kehitystarina, jonka kuluessa päähenkilöiden väliset siteet tiivistyvät. Elokuva alkaa Konnussa, kuvilla, jotka lunastavat Taru-fanien odotukset. Alku on poikkeuksellisen viipyilevä. Jos Kuninkaan paluu (2003) päättyi pitkiin jäähyväisiin, nyt katsoja otetaan verkkaisesti mukaan. Samalla katsojalle annetaan tilaa tarkastella sitä maailmaa, josta se on ollut erossa. Bilbo Reppuli (Ian Holm) kirjoittaa Frodolle (Elijah Wood) tarinan nuoruudestaan. Lohikäärme Smaug oli hyökännyt Thrórin (Jeffrey Thomas) hallitsemaan Ereboriin ja vienyt kääpiöltä heidän kotinsa. Elokuva takautuu Bilbon nuoruuteen (Martin Freeman), jolloin Gandalfin (Ian McKellen) kutsusta Thrórin pojanpojan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage) johtama kääpiöjoukko tunkeutuu hänen kotiinsa ja tyhjentää sen ruokavaroista. Bilbo lähtee kääpiöiden mukaan auttamaan kultavarojen saamista Smaugin hallusta. Samaan tapaan kuin Richard Wagnerin Ringissä, tässäkin on omaisuuden päällä makaava lohikäärme! Matkan varrelle mahtuu örkkejä, tapaaminen Klonkun (Andy Serkis) kanssa sekä mystisen sormuksen päätyminen Bilbon taskuun. Mieleenpainuvin kohtaus on Bilbon arvoitusdialogi Klonkun kanssa: se on piinaava. Tolkienin alkuperäinen romaani ilmestyi vuonna 1937, ja myös elokuvaversioon on tarttunut sodan uhan ja lähestyvän katastrofin painostavuutta.