18. helmikuuta 2018

Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946)

Alfred Hitchcockin hienoimpiin jännityselokuviin kuuluva Notorious – kohtalon avain (Notorious, 1946) sai alkunsa vuonna 1944, kun Hitchcock ehdotti David Selznickille elokuvaa naisesta, jota koulutetaan Mata Hariksi ja jota Ingrid Bergman sopisi loistavasti esittämään. Hitchcock oli samaan aikaan jo tekemässä yhteistyötä Bergmanin kanssa jännärissä Noiduttu (Spellbound, 1945). Molemmat elokuvat käsikirjoitti sujuvakynäinen Ben Hecht, joka sai lopulta Notoriouksesta parhaan alkuperäiskäsikirjoitusken Oscarin. Kesken tuotannon  Notorious siirtyi RKO:lle, jonka nimissä elokuva lopulta tuli ensi-iltaan. Kun teos valmistui, toinen maailmansota oli jo ohi, mutta tarina linkittyy vahvasti menneeseen sotaan. Elokuvan alussa Alicia Hubermanin (Ingrid Bergman) isä tuomitaan vakoojana, joka oli toiminut saksalaisten hyväksi, ja lopulta Notorious kuvaa sitä, miten taistelu saksalaisia vastaan jatkui Etelä-Amerikassa.

Hitchcock oli kertojana taloudellinen ja tuntuu, että Notorious etenee erityisen ytimekkäästi. Alicia Hubermanin isän tuomio nähdään oikeussalin oven raosta, ja hyvin tehokkaasti tarina siirtyy Alician juhliin, jossa paikalla on agentiksi paljastuva T. R. Devlin (Cary Grant). Devlin taivuttaa Alician palvelemaan isänmaata soluttautumalla Rio de Janeirossa Alexander Sebastianin (Claude Rains) kotiin, joka on saksalaisten salaperäinen tukikohta. Ben Hechtin käsikirjoitus rakentuu Alician ja Devlinin suhteen varaan ja kuvaa sen elastisia muutoksia herkästi. Samalla rinnalle tulee uusia jännitteitä, Alician ja Alexin suhde, ja myös Alexin suhde dominoivaan äitiinsä (Leopoldine Konstantine). Hitchcockin kerronnan kuvallisuus on vaikuttavaa: ajatellaanpa esimerkiksi kohtausta, jossa Cary Grant introdusoidaan, tai yllättäviä kuvakulmia, kuten Alician subjektiivista otosta, jossa hiukset tulevat ”silmien” eteen. Suudelmakohtaus Alician kerrostaloasunnossa on legendaarinen: usein se mainitaan esimerkkinä siitä, miten ohjaaja taitavasti kiersi sensuusisääntöjä, mutta kohtaus on vaikuttava jo pelkästään intiimiytensä vuoksi. Katsoja kuulee Bergmanin ja Grantin kuiskaukset ja hengityksen. Sama toistuu itse asiassa myöhemminkin, kun Alicia ja Devlin tutkivat Sebastianin viinikellaria, tai loppukohtauksessa, jossa Devlin pelastaa Alician.

Notorious on draama, jota Ingrid Bergmanin ja Cary Grantin saumaton yhteistyö kuljettaa. Elokuva on kiinnostava myös monien sivuosiensa vuoksi. Sebastianin äitiä esittävä Leopoldine Konstantin (1886–1965) oli itävaltalainen näyttelijä, joka oli aloittanut uransa Berliinissä jo vuonna 1907 ja esiintynyt valkokankaallakin vuodesta 1912. Sebastianin ympärillä hyörivien natsien joukossa on hahmo Eric Mathis, jota esittää virolaissyntyinen Ivan Triesault (1898–1980). Hovimestarin roolissa nähdään kreikkalainen Alexis Minotis (1900–1990), jolla oli takanaan vankka ura niin Shakespeare-rooleissa kuin kreikkalaisten tragedioiden keskushahmona. Erityisen sykähdyttävää on nähdä tohtori Andersonin roolissa Reinhold Schünzel (1886–1954), näyttelijä ja ohjaaja, joka oli paennut Saksasta vuonna 1935. Hän ohjasi loistavia komedioita, kuten huvinäytelmän Huvikausi Kairossa (Saison in Cairo, 1933) ja ristiinpukeutumiselokuvien klassikon Viktor ja Viktoria (Viktor und Viktoria, 1933). Hollywoodissa Schünzel jäi sivuosien tulkitsijaksi.

10. helmikuuta 2018

Marc’ Antonio e Cleopatra Turussa

Kuninkaantien muusikot on toteuttanut Johann Adolf Hassen oopperan Marc’ Antonio e Cleopatra, jonka ensi-ilta oli 8. helmikuuta 2018 Åbo Svenska Teaterissa. Periodisoittimin toteutettu musiikki hiveli korvaa ja vakuutti siitä, että saksalaissyntyisen italialaisen oopperan taitajan musiikkia esitetään nykyään aivan liian vähän. Esityksen ohjauksesta vastasi Ville Saukkonen, Kleopatran roolissa lauloi sopraano Tuuli Lindeberg ja Antoniusta kontratenori Teppo Lampela. Vaikuttava oli Lindebergin tulkinta Kleopatran kuolinaariasta, ja mieleenpainuva oli myös loppuduetto, jossa Kleopatra ja Antonius oikeastaan nousevat myyttisestä menneisyydestä kohti nykypäivää. Laulajien lisäksi lavalla nähtiin tanssija Sami Saikkonen Anubiksen roolissa. Tanssija toi ohjaukseen dynaamisuutta ja elastisuutta, kun teos muutoin rakentuu kuvaelmamaisesti kahden päähenkilön ympärille. Saikkosen tulkitsema käärmekohtaus jäi erityisesti mieleen! Saukkosen ohjaus alkaa viittauksella nykypäivään, sodan läsnäoloon, mutta puoliajan jälkeen tarina rakkaudesta ja kuolemasta kurottaa kohti menneisyyttä. Saukkonen palauttaa tarinan nykyhetkeen, kun Antonius ja Kleopatra pukeutuvat loppukohtauksen aikana arkisiin asuihinsa. Miltähän esitys nykypäivänä tuntuisi, jos sukupuoliroolit olisi toteutettu samalla tavoin kuin vuonna 1725: kantaesityksessä Antoniuksen roolin lauloi Vittoria Tesi, kun taas Kleopatrana oli kontratenori Farinelli. Periaatteessa alkuperäisteos antaisi mahdollisuuden myös vaihtaa rooleja esityksen aikana, vaikka en tiedä, olisiko se lopulta kovin toimivaa!

Johann Adolf Hasse (1699–1783) sävelsi uransa aikana valtavan määrän oopperoita, serenadeja ja kantaatteja, mutta vuonna 1725 hän oli vielä aloitteleva säveltäjä. On arvioitu, että juuri tässä teoksessa kuuluu vielä Hassen opettajan, Alessandro Stradellan vaikutus. Sittemmin Hasse sävelsi oopperoitaan usein legendaarisen Pietro Metastasion teksteihin, mutta Antoniuksen ja Kleopatran tarina on Francesco Ricciardin kynästä. Vuonna 1725 yleisö tunsi Antoniuksen ja Kleopatran tarinan hyvin, mutta oopperaa ei varmaankaan katsottu historiallisena kuvauksena vaan pikemminkin myyttisenä tai symbolisena: se käsitteli tunteita, rakkautta ja kärsimystä, ja näihin affekteihin napolilaisten aatelisten muodostama yleisö saattoi tempautua Hassen musiikin mukana. Marc’ Antonio e Cleopatra on tyypillinen barokkiooppera paitsi tunteiden käsittelyltään myös siinä tavassa, jolla se suorasukaisesti kertoo olevansa ruhtinaiden taidetta. Kuninkaantien muusikoiden esityksessä loppu oli loistelias paluu nykyhetkeen kaksinaisessa merkityksessä: se avautui vuoteen 1725, jossa tekijät osoittivat kunnioitustaan ruhtinaalleen, Carlo Carmignanolle, ja vuoteen 2018, sillä lopetus painottaa dramaa juuri dramana, esityksenä tässä ja nyt, meille yleisölle.

Kuolematon tarina (Une histoire immortelle, 1968)

YLE Teema esitti jo jokin aika sitten Orson Wellesin ohjaaman ja Jeanne Moreaun tähdittämän elokuvan Kuolematon tarina (Une histoire immortelle, 1968). Se edustaa Orson Wellesin (1915–1985) uralla vaikeaa vaihetta. Welles oli aloittanut Cervantesin Don Quijoten työstämisen jo Meksikossa ja jatkoi sitä 1960-luvulla Espanjassa ja Italiassa. Teos ei koskaan valmistunut. Falstaffin (Chimes at Midnight, 1965) jälkeen hän tarttui Karen Blixenin novelliin, josta syntyi Kuolematon tarina. Produktio oli tehty ranskalaiselle televisioyhtiölle, mutta pian teos nähtiin myös elokuvateattereissa. Suomen ensi-iltansa se sai tammikuussa 1970, ja MTV esitti elokuvan televisiossa kesäkuussa 1972. Epäilemättä Welles oli tietoinen television kasvavasta merkityksestä, mutta myös siitä, että Kuolematonta tarinaa katsottaisiin sekä mustavalkoisista kotivastaanottimista että valkokankailta. Kamera on usein lähellä henkilöitä, mikä antaakin Kuolemattomalle tarinalle televisuaalista ilmettä. Samalla elokuvassa on sellaista loistokkuutta, joka istuu myö valkokankaalle.

Kuolematon tarina kuvattiin Espanjassa ja Ranskassa, mutta se sijoittuu eksoottiseen Macaoon, joka 1800-luvulla oli Portugalin hallinnassa. Aloitus on erityisen herkullinen: Charles Clay (Orson Welles) on Kiinassa rikastunut kauppias, joka on viettänyt elämänsä liiketoimien parissa. Vanhoilla päivillään hän huvittelee iltaisin antamalla apulaisensa Levinskyn (Roger Coggio) lukea ääneen yrityksensä tilikirjoja! Eräänä päivänä Levinsky kertoo tarinan rikkaasta miehestä, jolla ei ole perillistä nuoren vaimona kanssa. Hän päättää palkata merimiehen viidellä guinealla viettämään yön vaimon kanssa, jotta perillinen syntyisi. Tilikirjojen parissa elämänä viettänyt Clay innostuu kertomuksesta ja haluaa tehdä merimiesten toisilleen kertomasta tarinasta totta. Levinsky houkuttelee Virginie Ducrot’n (Jeanne Moreau) ”puolisoksi”, ja lopulta Clay itse löytää kadulta merimiehen, Paulin (Norman Eshley), joka häkeltyy tarjouksesta mutta ottaa sen vastaan. Kuolematon tarina ei ole Orson Wellesin tärkeimpiä teoksia, mutta siinä kiehtoo se tapa, jolla ohjaaja on etsinyt novellistista otetta elokuvalliseen kerrontaan. Tiedetään, että Welles oli erittäin epäluuloinen värien käytön suhteen, mutta Kuolemattomassa tarinassa värimaailma osallistuu hienosti 1800-luvun atmosfäärin rakentamiseen. Elokuva on lyhyt, mutta tiiviissä muodossa se käsittelee ahneutta, unelmia, elämän katoavuutta. Claytä ei lopulta aja eteenpäin halu toteuttaa ”tarinaa” sukunsa jatkamisen tähden vaan siksi, että hän haluaa mestaroida ja hallita. Tavoite on abstrakti siinä mielessä, että kuuluisan tarinan todellistuminen, tai sen vaikutukset, ovat lopulta hänen tavoittamattomissaan. Eikä Clay viime kädessä voi vaikuttaa tarinaan, joka on syntynyt sukupuolvien saatossa, pitkän perinteen tuloksena. ”Kuolematon tarina” jää tarinaksi.

30. tammikuuta 2018

Rodin (2017)

Auguste Rodinin (1840–1917) kuolemasta tuli viime marraskuussa kuluneeksi sata vuotta. Jacques Doillonin käsikirjoittama ja ohjaama Rodin (2017) syntyi muistuttamaan kuvanveistäjän urasta, ja elokuva onkin valmistunut läheisessä yhteistyössä Musée Rodinin kanssa. Tämä yhteistyö näkyy elokuvan enimmäisistä hetkistä sen loppuun asti, sillä en muista sellaista näytelmäelokuvaa, jossa veistokset olisivat yhtä vahvasti läsnä. Ensimmäisessä kohtauksessa Rodin (Vincent Lindon) ja Camille Claudel (Izïa Higelin) arvioivat syntymässä olevaa Helvetin portti -teosta. Samalla elokuva asettaa keskiöön Rodinin ja Claudelin suhteen, josta on tehty useita elokuvia aiemminkin. Bruno Daumontin teoksessa Camille Claudel 2015 (2013) paria tulkitsivat Juliette Binoche ja Jean-Claude Vincent, Bruno Nuyttenin draamassa Camille Claudel (1988) puolestaan Isabelle Adjani  ja Gérard Depardieu.

Doillonin Rodin kehittyy Rodinin ja Claudelin suhteen kuvaukseksi, mutta se häilyy taiteen ja yksityiselämän välillä, niin kuin niin moni muukin biopic-elokuva. Rodin on myös hyvin materiaalinen ja taktiilinen teos: Rodin nähdään muovailemassa savea, tapailemassa puiden muotoja ja ponnistelemassa Balzac-veistoksensa kanssa. Päänäyttämönä on Rodinin ateljee, jonne ulkomaailma tunkeutuu. Välillä toki ollaan kotioloissa, joko Claudelin luona tai maalla Meudonissa. Väistämättä tulee tunne, että elokuvan käsikirjoitus työntää syrjään Claudelin traagisen kohtalon: koska elokuva kuvaa tapahtumia Rodinin silmin, se on myös sokea Camille Claudelin asemalle ja taiteen mahdollisuuksille.

Rodin on tietoinen art house -elokuva, mikä näkyy sen kerronnallisissa ratkaisuissa. Elokuva ei rakenna draamaa, vaan pikemminkin tarjoaa pysähtyneen tuntuisia, tableaumaisia näkymiä Rodinin elämästä ja työstä. Kuvaava on kohtaus, jossa Rodin käy katsomassa Claudelin näyttelyä: tilassa ei ole ainoatakaan ihmistä, vain veistoksia, Rodin kävelee teosten keskellä, seisahtuu katsomaan hetkeksi ja poistuu... Philippe Sarden musiikki on sinänsä onnistunutta, mutta Bach-henkisen soolosellon sävelet taiteilijaelokuvan aloituksena tuntuvat melkein liiankin ilmeisiltä.  Rodinin hienoin oivallus on sen lopetus, joka irtautuu ateljeen maailmasta ulos ja harppaa tulevaisuuteen. Balzac-veistoksen suunnittelu on yksi elokuvan punaisista langoista: teos saa kriittisen vastaanoton, ja Rodin vie sen kotiinsa Meudoniin. Valokuvan kautta elokuva siirtyy lopuksi Hakonen ulkoilmamuseoon Japaniin, vuoteen 2017.

7. tammikuuta 2018

St. Agilin salaisuus (Les disparus de Saint-Agil, 1938)

Christian-Jaquen elokuvista katsoin viimeksi Parman kartusiaaniluostarin (La Chartreuse de Parme, 1948), ja nyt oli vuorossa kymmenen vuotta aiemmin valmistunut St. Agilin salaisuus (Les disparus de Saint-Agil, 1938). Christian-Jaque (1904–1994) ohjasi urallaan monia kirjallisuusfilmatisointeja, komedioita ja seikkailuelokuvia, ja tässä seurassa St. Agilin salaisuus on yllättävä poikkeus, sillä se on poikien sisäoppilaitokseen sijoittuva mysteeri- ja jännityselokuva. Tosin kyse on myös kirjallisuusfilmatisoinnista, sillä pohjana on Pierre Vévyn romaani. Sotaa edeltävien ranskalaisten klassikoiden joukossa Christian-Jaquen elokuvaa ei useinkaan muisteta: olihan vuosi 1938 erityisen hedelmällinen. Silloin valmistuivat muun muassa Jean Grémillonin Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor), Max Ophulsin Werther (Le Roman de Werther), Marcel Carnén Hotel du Nord (Hôtel du Nord) ja Jean Renoir'n Ihmispeto (La bête humaine).

St. Agilin salaisuus ansaitsee katsomisen jo omalaatuisen tekijäjoukkonsa puolesta. Jacques Prévert teki elokuvaan dialogin kreditoimattomasti, ja tuntuu, että lopputuloksessa on hienoinen Prévertin kosketus. Näyttelijäkaartiin kuului kaksi suurta eksentrikkoa, Michel Simon ja Erich von Stroheim. Kreditoimattomissa lapsirooleissa puolestaan nähtiin Serge Reggiani, myöhempi ranskalaisen elokuvan ikoni, ja Charles Aznavour, myöhempi chanson-laulaja. Keskeisen roolin näytteli niin ikään Marcel Mouloudji, joka teki pitkän uran paitsi näyttelijänä myös laulajana, säveltäjänä ja taiteilijana.

Elokuvan keskiössä on kolme poikaa, Sorgue (Jean Claudio), Macroy (Marcel Mouloudji) ja Baume (Serge Grave), joiden salaseura kokoontuu öisin. He haaveilevat paosta ja matkasta Amerikkaan. Ennen pitkää Baume katoaa salaperäisesti, ja kohta häviää myös Macroy. Samaan aikaan sisäoppilaitoksessa tapahtuu muutenkin kummia. Alkoholisoinut taiteiden opettaja Lemel (Michel Simon) kuolee salaperäisesti sähkökatkon aikana. Opettajakuntaan kuuluu epäilyttävä englannin opettaja Walter (Erich von Stroheim). Stroheim on erinomainen epäilyttävänä opettajana, tosin hän puhuu leveästi englantilaisittain murtaen ranskaa, mutta hänen englantinsakin on epäilyttävän epäselvää. Ei ihme, että lapset luulevat häntä agentiksi! Michael Simonin hahmo on elokuvan traagisin: rooli on lyhyt mutta sitäkin mieleenpainuvampi.

St. Agilin salaisuus sai Suomen ensi-iltansa 20. marraskuuta 1938, jolloin sitä mainostettiin Helsingin Sanomissa näyttävästi (kuva alla).  


Pikku Heidi (Heidi, 1952)

Luigi Comencinin Toveri Camillo (Il compagno Don Camillo, 1965) innosti jatkamaan Comencini-elokuvien katsomista. Usein todetaan, että Comencini oli erityisen taitava ohjaamaan lapsille. Minulle on jäänyt mieleen ohjaajan vanhoilla päivillään tekemä kuusiosainen minisarja Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio, 1972), joka esitettiin aikanaan Suomenssa. Comencini käsikirjoitti sarjan yhdessä Suso Cecchi D’Amicon kanssa, ja lopputuloksena oli ehkä paras tulkinta Carlo Collodin romaanista. Rooleissa nähtiin muun muassa Nino Manfredi, Gina Lollobrigida ja Vittorio de Sica. Toivottavasti tämä hieno sarja saadaan joskus takaisin tv-ruutuun! Comencinin varhaisempaa tuotantoa edustaa Sveitsissä vuonna 1952 valmistunut Pikku Heidi (Heidi), joka on esitetty televisiossa edellisen kerran vuonna 1988. Se on sympaattinen rakkaudentunnustus Sveitsin alppiniityille ja vuoristokylien elämäntavalle.

Johanna Spyrin romaania on voimakkaasti lyhennetty, mutta Comencinin käsittelyssä tarina kulkee hienosti ja ennen kaikkea lämpimästi, henkilöiden mukana. Heidi (Elsbeth Sigmund) erotetaan isoisästään (Heinrich Gretler) ja viedään Frankfurtiin herra Sesemannin (Willy Birgel) kotiin. Hovimestari Sebastianin roolissa nähdään saksalaisen elokuvan vakiokasvo Theo Lingen. Frankfurtissa Heidi kiipeää katedraalin huipulle nähdäkseen kotinsa, vuoret, mutta ne ovat yksinkertaiesti liian kaukana. Spyrin romaanissa, joka ilmestyi vuonna 1880, Heidi sairastuu koti-ikävään, nostalgiaan. Mieleen nousee se tapa, miten nostalgian historiaa on kuvattu. Johannes Hofer kirjoitti jo vuonna 1688, että nostalgia oli nimenomaan mal de Suisse, Schweitzerheimweh, sairaus, jonka valtaan vuoristoisen maan asukkaat joutuivat päädyttyään kauas kotiseudultaan.

6. tammikuuta 2018

Punaparta 7–9

Ryhdyin viime kesänä lukemaan laajemmin Victor Hubinonin ja Jean-Michel Charlier’n klassista sarjakuvaa Punaparta (Barbe-Rouge), jota Hubinon piirsi vuodesta 1959 vuoteen 1974. Pilote-lehden sivuilla ensiaskeleensa ottaneesta seikkailusta tuli 18 albumin kokonaisuus. Hubinonin jälkeen Punaparran seikkailut jatkuivat muiden piirtäjien tulkitsemana. Saagan varsinainen moottori oli käsikirjoittaja Charlier, joka jatkoi uskollisesti sarjaa kuolemaansa (1989) asti. Viime kesänä luin suomennetun ensimmäisen integraalin ja jatkoin sitten saksannoksilla. Tulipahan saksankielinen merirosvosanasto tutuksi! Edellinen lukemani tarina oli Les Révoltés de l’Océane, joka alun perin ilmestyi vuonna 1965 ja jossa seurattiin Ericin vaiheita kaleeriorjana. Tarina päättyi Ericin ja muiden orjien armahdukseen. Seitsemäs albumi Le Vaisseau Fantôme (”Aavelaiva”, 1966) palaa alkulähteille, Karibianmeren merirosvojen pariin. Samalla fokus siirtyy Ericistä Punapartaan. Sarjan hienous on siinä, miten se yhdistää ranskalaisen kirjallisuuden aineksia – Chateaubriandista Dumas’han – Hollywoodin seikkailuelokuvien perinteisiin. Tällä akselilla Le Vaisseau Fantôme siirtyy merirosvoelokuvien maailmaan: jo ensimmäisillä sivuilla selviää, että juonen ytimessä on legendaarisen merirosvon, tai oikeastaan kaapparin, Henry Morganiin (1635–1688) aarre, jota Punaparta ryhtyy jäljittämään. Kertomuksen alku vaikuttaa liiankin kliseiseltä, sillä Punaparran joukoissa on omaa etuaan ajava kapinallinen, Morales, joka – kuinkas muuten – haluaa aarteen itselleen. Charlier onnistuu kuitenkin tuomaan tarinaan yllätyksellisyyttä, sillä Punaparta päättääkin pitää kiinni entisestä suunnitelmastaan ja lähtee metsästämään kultasaalista Vera Cruzista.

Kaksiosainen kertomus jatkuu albumissa L’Île de l’homme mort (1967), jonka voisi suomentaa Pääkallosaari. Jo edellisen osan lopussa Charlier käänsi tarinan yllättäen takaisin Ericiin, sillä Morales oli pettänyt Punaparran Vera Cruzissa ja jättänyt hänet yksin. Pääkallosaaren alussa on oletus, että Punaparta on kuollut. Baba ja Kolmijalka ovat noutaneet Ericin Saint-Malosta etsimään aarretta, jonka pitäisi olla jossakin Tulimaan rannikolla. Kolmijalka on tatuoinut kartan Baban rintaan varmistaakseen, että kartta säilyy oikeissa käsissä. Silti saarta ei tahdo löytyä. Hubinonin piirrosjälki on tässäkin albumissa erinomaista, ja Ericin johdolla suoritettu tutkimusmatka toimii hienosti. Aarre löytyy lopulta, mutta Morales on päässyt jäljille ja onnistuu yllättämään. Tässä vaiheessa Charlier palauttaa Punaparran tarinaan. Kuin ihmeenomaisesti Punaparta on onnistunut välttämään kuolemaan ja kokoamaan itselleen uudelleen miehistön. Tällä erää tarina päättyy, mutta vieläkään Punaparran ja Ericin tiet eivät yhdy. Eric ei suostu merirosvon uralle.

Le Piège espagnol (”Espanjalainen ansa”, 1968) aloittaa uuden seikkailun mutta seuraa Punaparran sijaan Ericin jalanjälkiä. Tosin albumin alussa Espanjan varakuningas pohtii, jälleen kerran, miten saisi Karibian kauhun taltutettua ja mieleen tulee hänen ottopoikansa. Samaan aikaan Eric on luotsaamassa uutta alustaan Marie-Galantea Floridan rannikolla, kun myrsky yltyy. Kurimuksen keskeltä löytyy merihädässä oleva espanjalainen alus, joka kuljettaa Espanjan varakuninkaan tytärtä Dolorèsia. Eric pelastaa neidon, joka pyytää kyytiä Cartagenaan. Tässä kohtaa saagaa, yhdeksännen albumin kohdalla, ei voi olla ajattelematta, miten voimakkaasti Punaparta-sarja on miesten maailma. Naisia on tähän asti ollut äärimmäisen vähän, ei itsenäisinä toimijoita eikä edes sivurooleissa. Ericin ja Dolorèsin kohtaamisessa romanttinen mahdollisuus on lähellä, mutta sitä Charlier ei hyödynnä. Tässä suhteessa sarja poikkeaa merkittävästi Hollywoodin seikkailuelokuvista, joissa romanttinen juonne oli aina tavalla tai toisella mukana. Silti Le Piège espagnol antaa tärkeän roolin niin Dolorèsille kuin hänen palvelijalleen Inèsillekin: Eric jää varakuninkaan ansaan ja joutuu tyrmään, josta hän lopulta vapautuu vain sen ansiosta, että Dolorès ja Inès ovat uskaltaneet nousta varakuningasta vastaan. Albumin lopussa Eric, Kolmijalka ja Baba purjehtivat vapauteen, mutta tarina jää vielä avoimeksi.

Kaiken kaikkiaan Hubinonin ja Charlier’n kädenjälki on kauttaaltaan tasokasta. Harmi, että suomeksi on julkaistu vain integraalin ensimmäinen osa. Toivottavasti joku suomalainen sarjakuvakustanaja jatkaa julkaisemista.